Jos luulet, että tämä postaus sisältää kuivaa puhetta jo farssiksi muodostuneesta sote-uudistuksesta, olet väärässä. Aion ihan vaan avautua.
Kuten edellisellä kerralla (josta on taas sikana aikaa, pahoittelen) lupasin, olen yrittänyt suhtautua positiivisesti terveyskeskustyöhön ja kas kummaa, olenkin ihan aidosti tykännyt siitä! Kaksi kuukautta vuoroviikkoista kotiäitiyttä ja terveyskeskuslääkäriyttä on takana, ja työstä sinänsä minulla ei ole valittamista. Paljon on vuodessa muuttunut ja pelkästään parempaan suuntaan. Siis ydintyön osalta.
Mutta ai jumalauta sitten se kaikki muu.
Aina mietitään, mihin raha terveydenhuollossa uppoaa. Syyttävä sormi osoittaa vuorotellen Lääkäriliittoa, keikkafirmoja, liian "pieniä" lääkäreiden koulutusmääriä, hallitusta, oppositiota, yhteiskuntaa ja yksilöä, joka ei pidä huolta terveydestään, vanhuksia, eläkeläisiä, työttömiä ja työterveyshuoltoa. Voin kertoa, että ei pidä paikkaansa (paitsi ehkä välillisesti hallituksen ja opposition ja yhteiskunnan osalta, koska joku urpohan tuosta seuraavaksi kertomastanikin on ollut päättämässä).
Raha uppoaa projekteihin, työryhmiin, työryhmien valmisteleviin työryhmiin, osa-aluejohtajiin, johtajiin ja johtajien johtajiin, thl:n milloin mihinkin pelleilyihin (eli miten käytetään loppukin työaika koodaamiseen, eikä potilaiden hoitamiseen), sataan eri (toimimattomaan) tietojärjestelmään, niiden tietojärjestelmien päivityksiin, jotka tekevät järjestelmistä entistä nihkeämpiä, loppuun asti miettimättömiin uudistuksiin, lainsaadännön (googleta "M1") kiertämiseksi tehtäviin ihmejärjestelyihin ja niin edelleen.
Eräässäkin täysin kuvitteellisessa sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä, jossa satun työskentelemään, on käynnissä jos jonkinlaista projektia, jotka sitovat useamman lääkärin viikkotyöpanoksen. Projektien seurauksena käytännön työ joko hankaloituu, tai sitten muuttuu mahdottomaksi. Projekteja vetävät ihmiset, jotka eivät ole olleet käytännön työhön kosketuksissa vuosikausiin, tai mikä parasta, he ovat konsultteja, jotka työskentelevät normaalisti teollisuuden parissa, ja sitten insinöörin suurella asiantuntemuksella kertovat, että koska tämä toimii autonkokoamislinjalla, toimii tämä myös paikassa, jossa yritetään pelastaa ihmishenkiä.
En lähtökohtaisesti ole herravihaan taipuvainen ihminen, vaan olen sitä mieltä, että hyvä johtaja on palkkansa ansainnut. Sen sijaan huono johtaja saa aikaiseksi paljon huonoa, ja voi pahimmassa tapauksessa ryssiä asiat perinpohjin. Terveydenhuollon ollessa kyseessä huonosta johtamisesta laskun maksaa loppuviimein heikoin lenkki, eli potilas. Näin ei saisi olla, mutta taitaa olla kuitenkin.
lauantai 2. helmikuuta 2013
perjantai 19. lokakuuta 2012
Sitä ollaan lääkärisnaisia!
Niin siinä sitten kävi, että maailmanympärimatkoista ja yhdestä vauvasta huolimatta minäkin valmistuin. Oli kyllä luojan lykky, että tentit hoidin alta pois jo keväällä ennen tätä äitiyskoomaa. Nimittäin muuten olisi homma lykkääntynyt vielä tovilla.
Oli se melkoisen hassu fiilis käydä pokkaamassa tutkintotodistus opintosihteeriltä. 23 vuotta sitten ilmoitin ryhtyväni isona lääkäriksi, tietämättä yhtään, mitä se tarkoittaa, ja nyt sitä sitten ollaan lääkäreitä. Tämä unelma-ammatin saavuttaminen oikeastaan kuvastaa elämänasennettani muutenkin: teen yleensä kauaskantoisia suunnitelmia, jotka pyrin toteuttamaan vaikka läpi harmaan kiven. Toki kaikkea ei voi elämässä suunnitella, ja joskus matkalle sattuu ikäviäkin yllätyksiä, mutta hämmentävän paljon elämäänsä voi kyllä vaikuttaa. No niin, se siitä paatoksesta.
Kun tämä pahin äitiyskooma näyttää nyt ainakin hetkellisesti helpottaneen, niin mieleeni on hiipinyt myös ajatus tulevasta töihinpaluusta. Äitiyslomaa - tai siis vanhempainrahakautta - on jäljellä vieä kuukauden päivät, ja sen jälkeen heittäydyn kahdeksi viikoksi työttömäksi hoitelemaan muuttojuttuja. Pari päivystystä on henkensä pitimiksi kuitenkin marraskuussakin tehtävä, huvitti tai ei.
Jollain kieroutuneella tavalla jopa odotan työnalkua terveyskeskuksessa. Ehkä tätä odotusta hieman vääristää myös muutto takaisin ihmisten ilmoille täältä savolaisten keskeltä ja ihmisten ilmoilla odottava unelma-asunto, mutta siltikin myös työtä odotan innolla. Ehkä osittain siksi, että itse tienattu raha tuntuu aina kivemmalta kuin valtion tukiaiset, mutta ennen kaikkea siksi, että haluan taas päästä ajattelemaan muutakin kuin sopivaa keinoa muiluttaa vauva syömään hartaudella vääntämiäni soseita (ei ole helppoa) tai vauva.fi:n kuumia keskusteluja (ihmiskunnan rappiotilan todellinen syvyys näkyy tuolla palstalla, kuten jo aiemmin todettu). Olen myös hivenen huolissani tieteellisen ajattelukykyni rappiosta. Alan pikkuhiljaa uskoa lifestyle-blogien terveysohjeisiin, ja Gloriasta (tai vastaavasta) lehdestä luettuani tyrnimarjojen hyödyistä, olen hamstrannut kaapit täyteen erinäisiä ylihinnoiteltuja tyrnituotteita. Jos en pian palaa töihin, hommaan varmaan seuraavaksi kanta-asiakaskortin Herbalife-liikkeeseen, vai mitä niitä nyt on.
Terveyskeskustyöllä ei ole lääkäreiden keskuudessa kovin hyvä maine. Muistan itsekin äitiyslomaani edeltäneet puolitoista kuukautta terveyskeskuksessa, ja ihan kamalaahan se oli. Koska lääkärin vastaanottoaikoja ei ollut, kaikki asiat piti suunnilleen hoitaa puhelinajoilla, ja järkikin jo sanoo, ettei se ole mahdollista. Puolet päivästä koostui päivystyksestä, missä hoidettiin kaikkea muuta, paitsi päivystyksellisiä ongelmia. Tämä taas johtui siitä, että koska muutenkaan lääkäriin ei päässyt, niin piti tulla päivystykseen. Mainittakoon nyt sivujuonteena, että tuossa kyseisessä paikassa oli kyllä kaikki terveyskeskuslääkärin virat täynnä, mutta niitä virkoja oli ja on vain aivan auttamattoman vähän. Niinpä, ei aina kaikki ole lääkäreiden vikaa.
No, joka tapauksessa, mietin nyt, että voisin korjata hieman asennettani tuota terveyskeskushommaa kohtaan. Olen kuullut huhuja, että olot olisivat parantuneet tässä kotisluibailuni aikana, mutta kohtahan se nähdään. Olipa tilanne mikä hyvänsä, niin omalla asenteella voi työviihtyvyyteensä ainakin hieman vaikuttaa. Toki ihminen tarvitsee edelleen ruokaa ja vessatauon pysyäkseen järjissään, mutta jos sitä ei ottaisi niin vakavasti kaikkia niitä epälääketieteellisiä ongelmia, joihin terveyskeskustyössä väistämättä päivittäin törmää. Ehkä äitiyden myötä pienimmät asiat ovat muutenkin lakanneet ärsyttämästä, kuten olen tainnut blogissani aiemminkin todeta.
Tänään on tällaisia sinisiä ajatuksia, tulen sitten raportoimaan, mikä se todellisuus on!
Ainiin, en ole pitkään aikaan kertonut, mikä tässä päivässä oli hyvää. Tänään ehdottoman hyvää oli se, ettei reissu ruokaostoksille tulevan ex-kotikaupunkini keskustaan aiheuttanutkaan eksponentiaalista ketutusta, vaan tuli jopa hyvä mieli. Ensiksi nuorehko mieshenkilö auttoi pyytämättä painavan ostoskorin kanssa kaupassa, sitten kaupan kassa kehui ostoskassiani ja kotiin kävellessäni tajusin, ettei kukaan ollut yrittänyt ajaa päälleni koko tunnin mittaisen reissun aikana. Poikkeuksellista!
Hyvää viikonloppua vaan kaikille, tutuille ja tuntemattomille!
Oli se melkoisen hassu fiilis käydä pokkaamassa tutkintotodistus opintosihteeriltä. 23 vuotta sitten ilmoitin ryhtyväni isona lääkäriksi, tietämättä yhtään, mitä se tarkoittaa, ja nyt sitä sitten ollaan lääkäreitä. Tämä unelma-ammatin saavuttaminen oikeastaan kuvastaa elämänasennettani muutenkin: teen yleensä kauaskantoisia suunnitelmia, jotka pyrin toteuttamaan vaikka läpi harmaan kiven. Toki kaikkea ei voi elämässä suunnitella, ja joskus matkalle sattuu ikäviäkin yllätyksiä, mutta hämmentävän paljon elämäänsä voi kyllä vaikuttaa. No niin, se siitä paatoksesta.
Kun tämä pahin äitiyskooma näyttää nyt ainakin hetkellisesti helpottaneen, niin mieleeni on hiipinyt myös ajatus tulevasta töihinpaluusta. Äitiyslomaa - tai siis vanhempainrahakautta - on jäljellä vieä kuukauden päivät, ja sen jälkeen heittäydyn kahdeksi viikoksi työttömäksi hoitelemaan muuttojuttuja. Pari päivystystä on henkensä pitimiksi kuitenkin marraskuussakin tehtävä, huvitti tai ei.
Jollain kieroutuneella tavalla jopa odotan työnalkua terveyskeskuksessa. Ehkä tätä odotusta hieman vääristää myös muutto takaisin ihmisten ilmoille täältä savolaisten keskeltä ja ihmisten ilmoilla odottava unelma-asunto, mutta siltikin myös työtä odotan innolla. Ehkä osittain siksi, että itse tienattu raha tuntuu aina kivemmalta kuin valtion tukiaiset, mutta ennen kaikkea siksi, että haluan taas päästä ajattelemaan muutakin kuin sopivaa keinoa muiluttaa vauva syömään hartaudella vääntämiäni soseita (ei ole helppoa) tai vauva.fi:n kuumia keskusteluja (ihmiskunnan rappiotilan todellinen syvyys näkyy tuolla palstalla, kuten jo aiemmin todettu). Olen myös hivenen huolissani tieteellisen ajattelukykyni rappiosta. Alan pikkuhiljaa uskoa lifestyle-blogien terveysohjeisiin, ja Gloriasta (tai vastaavasta) lehdestä luettuani tyrnimarjojen hyödyistä, olen hamstrannut kaapit täyteen erinäisiä ylihinnoiteltuja tyrnituotteita. Jos en pian palaa töihin, hommaan varmaan seuraavaksi kanta-asiakaskortin Herbalife-liikkeeseen, vai mitä niitä nyt on.
Terveyskeskustyöllä ei ole lääkäreiden keskuudessa kovin hyvä maine. Muistan itsekin äitiyslomaani edeltäneet puolitoista kuukautta terveyskeskuksessa, ja ihan kamalaahan se oli. Koska lääkärin vastaanottoaikoja ei ollut, kaikki asiat piti suunnilleen hoitaa puhelinajoilla, ja järkikin jo sanoo, ettei se ole mahdollista. Puolet päivästä koostui päivystyksestä, missä hoidettiin kaikkea muuta, paitsi päivystyksellisiä ongelmia. Tämä taas johtui siitä, että koska muutenkaan lääkäriin ei päässyt, niin piti tulla päivystykseen. Mainittakoon nyt sivujuonteena, että tuossa kyseisessä paikassa oli kyllä kaikki terveyskeskuslääkärin virat täynnä, mutta niitä virkoja oli ja on vain aivan auttamattoman vähän. Niinpä, ei aina kaikki ole lääkäreiden vikaa.
No, joka tapauksessa, mietin nyt, että voisin korjata hieman asennettani tuota terveyskeskushommaa kohtaan. Olen kuullut huhuja, että olot olisivat parantuneet tässä kotisluibailuni aikana, mutta kohtahan se nähdään. Olipa tilanne mikä hyvänsä, niin omalla asenteella voi työviihtyvyyteensä ainakin hieman vaikuttaa. Toki ihminen tarvitsee edelleen ruokaa ja vessatauon pysyäkseen järjissään, mutta jos sitä ei ottaisi niin vakavasti kaikkia niitä epälääketieteellisiä ongelmia, joihin terveyskeskustyössä väistämättä päivittäin törmää. Ehkä äitiyden myötä pienimmät asiat ovat muutenkin lakanneet ärsyttämästä, kuten olen tainnut blogissani aiemminkin todeta.
Tänään on tällaisia sinisiä ajatuksia, tulen sitten raportoimaan, mikä se todellisuus on!
Ainiin, en ole pitkään aikaan kertonut, mikä tässä päivässä oli hyvää. Tänään ehdottoman hyvää oli se, ettei reissu ruokaostoksille tulevan ex-kotikaupunkini keskustaan aiheuttanutkaan eksponentiaalista ketutusta, vaan tuli jopa hyvä mieli. Ensiksi nuorehko mieshenkilö auttoi pyytämättä painavan ostoskorin kanssa kaupassa, sitten kaupan kassa kehui ostoskassiani ja kotiin kävellessäni tajusin, ettei kukaan ollut yrittänyt ajaa päälleni koko tunnin mittaisen reissun aikana. Poikkeuksellista!
Hyvää viikonloppua vaan kaikille, tutuille ja tuntemattomille!
tiistai 18. syyskuuta 2012
Ugh!
Ennen synnytystä mietin, että olisi hyvä väitöskirjan aihe tutkia, miten raskaus ja äitiys vaikuttavat naisen älykkyysosamäärään. Ei tarvinnut olla kuin raskaana, kun tuntui, että pää jo pehmeni täysin. Kuinka ytimessä olinkaan ajatusteni kanssa jo silloin!
Tuo meidän pieni (mörssärikokoinen) tyttäremme ei oikein nuku. Öisin saan herätä syöttämään häntä kolmesta neljään kertaa, ja voin kertoa, että jos pääni oli kuin Haminan kaupunkin ennen lasta, niin nyt se on sitä potenssiin miljoona. Koska en ole puoleen vuoteen nukkunut kuin parin tunnin pätkissä, en tajua enää mistään mitään. En osaa puhua suomea (sanat vain unohtuvat, järkevistä sanajärjestyksistä ei tunnu olevan välillä tietoakaan), en osaa laskea päässä yksinkertaisimpiakaan laskuja (ennen olin siinä hyvä), enkä jaksa katsoa edes telkkaria, koska se vaatisi liikaa keskittymistä. Olen tehnyt muutaman päivystyksen, ettei työ aivan täysin unohtuisi, ja täytyy sanoa, että itseään on saanut patistella ajattelemaan asioita hyvin moneen kertaan ennen päätöksiä, jottei vaan sattuisi menemään hutiin. Yhden ihmisen otannalla tutkimustulokseni tällä hetkellä siis onkin, että äitiys tyhmentää. Se, onko kyseessä vain väliaikainen ilmiö, jäänee nähtäväksi. Väitöskirjaa tästä tuskin saisi, muttei sellaisen tekemiseen kognitiot tällä hetkellä riittäisi kyllä muutenkaan.
Siksi blogissanikin on ollut taas niin hiljaista, kun minulla ei ole ollut kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Kun väsyttää, ei jaksa välttämättä ärsyyntyä maailman epäkohdista ihan samanlaisella intensiteetillä kuin aiemmin. Toisaalta sääli, toisaalta ehkä ihan hyväkin.
Yhtä asiaa (siis jos vauvaa ei lasketa) olen kuitenkin jaksanut ajatella, ja paljon. Nimittäin tulevaa asuntoamme! Tarkoitus on muuttaa kotikonnuillemme ihan kohta. Enää muutama viikko koulua itselläni ja muutama kuukausi puolisolla sairaalahommia, ja sitten mennään! Kuinka paljon aikaa saakin yhden asunnon remontin suunnitteluun menemään. Ja pitäähän se jollain rahalla ostaakin, ja kai se vakuutuksetkin tarvitsee? On tullut soiteltua erinäisiä puheluita pankkiin, kiinteistönvälittäjälle, vakuutustyypeille, sähkömiehille, keittiötyypeille, rautakauppatyypeille ja ties minne. Vauva.fi:n ja hs.fi:n sijaan olen lukenut lähinnä sisustusblogeja (ja etsinyt Suomen Pankin sivuilta kolmen kuukauden euriborin trendejä viimeisen 20 vuoden ajalta..köh).
Luulisi äkkiseltään, että asunnonvaihto olisi yleensä aina lähestulkoon yksinomaan positiivinen ja innostava asia, mutta kyllä siitä pienen stressinkin saa itselleen kehitettyä. Varsinkin kun älyllinen kapasiteettini hipoo nollaa muutenkin. Onneksi olemme jo loppusuoralla projektin suhteen, ja kun vain eräs nimeltämainitsematon muuttopalvelun edustaja soittaisi, kuten viikko sitten lupasi, niin saisimme lopullisen muuttopäivänkin lyötyä lukkoon.
Että ei mulla muuta. Kunhan ajattelin ilmoitella, että hengissä ollaan (ainakin fyysisesti)!
Edit: Ikinä ei ole ollut tekstini näin täynnä typoja. Napsin pois pahimmat, mutta varmasti sinne eksyi joitain vielä kuitenkin. En jaksa välittää.
Edit nro: 2: Se on ihan täyttä paskaa, kun neuvolassa väitetään, että lapsi alkaa muka nukkua paremmin kun aloittaa kiinteät. Ei muuten ala.
Tuo meidän pieni (mörssärikokoinen) tyttäremme ei oikein nuku. Öisin saan herätä syöttämään häntä kolmesta neljään kertaa, ja voin kertoa, että jos pääni oli kuin Haminan kaupunkin ennen lasta, niin nyt se on sitä potenssiin miljoona. Koska en ole puoleen vuoteen nukkunut kuin parin tunnin pätkissä, en tajua enää mistään mitään. En osaa puhua suomea (sanat vain unohtuvat, järkevistä sanajärjestyksistä ei tunnu olevan välillä tietoakaan), en osaa laskea päässä yksinkertaisimpiakaan laskuja (ennen olin siinä hyvä), enkä jaksa katsoa edes telkkaria, koska se vaatisi liikaa keskittymistä. Olen tehnyt muutaman päivystyksen, ettei työ aivan täysin unohtuisi, ja täytyy sanoa, että itseään on saanut patistella ajattelemaan asioita hyvin moneen kertaan ennen päätöksiä, jottei vaan sattuisi menemään hutiin. Yhden ihmisen otannalla tutkimustulokseni tällä hetkellä siis onkin, että äitiys tyhmentää. Se, onko kyseessä vain väliaikainen ilmiö, jäänee nähtäväksi. Väitöskirjaa tästä tuskin saisi, muttei sellaisen tekemiseen kognitiot tällä hetkellä riittäisi kyllä muutenkaan.
Siksi blogissanikin on ollut taas niin hiljaista, kun minulla ei ole ollut kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Kun väsyttää, ei jaksa välttämättä ärsyyntyä maailman epäkohdista ihan samanlaisella intensiteetillä kuin aiemmin. Toisaalta sääli, toisaalta ehkä ihan hyväkin.
Yhtä asiaa (siis jos vauvaa ei lasketa) olen kuitenkin jaksanut ajatella, ja paljon. Nimittäin tulevaa asuntoamme! Tarkoitus on muuttaa kotikonnuillemme ihan kohta. Enää muutama viikko koulua itselläni ja muutama kuukausi puolisolla sairaalahommia, ja sitten mennään! Kuinka paljon aikaa saakin yhden asunnon remontin suunnitteluun menemään. Ja pitäähän se jollain rahalla ostaakin, ja kai se vakuutuksetkin tarvitsee? On tullut soiteltua erinäisiä puheluita pankkiin, kiinteistönvälittäjälle, vakuutustyypeille, sähkömiehille, keittiötyypeille, rautakauppatyypeille ja ties minne. Vauva.fi:n ja hs.fi:n sijaan olen lukenut lähinnä sisustusblogeja (ja etsinyt Suomen Pankin sivuilta kolmen kuukauden euriborin trendejä viimeisen 20 vuoden ajalta..köh).
Luulisi äkkiseltään, että asunnonvaihto olisi yleensä aina lähestulkoon yksinomaan positiivinen ja innostava asia, mutta kyllä siitä pienen stressinkin saa itselleen kehitettyä. Varsinkin kun älyllinen kapasiteettini hipoo nollaa muutenkin. Onneksi olemme jo loppusuoralla projektin suhteen, ja kun vain eräs nimeltämainitsematon muuttopalvelun edustaja soittaisi, kuten viikko sitten lupasi, niin saisimme lopullisen muuttopäivänkin lyötyä lukkoon.
Että ei mulla muuta. Kunhan ajattelin ilmoitella, että hengissä ollaan (ainakin fyysisesti)!
Edit: Ikinä ei ole ollut tekstini näin täynnä typoja. Napsin pois pahimmat, mutta varmasti sinne eksyi joitain vielä kuitenkin. En jaksa välittää.
Edit nro: 2: Se on ihan täyttä paskaa, kun neuvolassa väitetään, että lapsi alkaa muka nukkua paremmin kun aloittaa kiinteät. Ei muuten ala.
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Tulevaisuusahdistus
Minulla on elämässäni kaikki, mitä olen aina halunnut: on ihana mies, ihanaakin ihanampi tytär, terveys, paljon ystäviä, haaveideni ammatti, riittävä toimeentulo.. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani kertakaikkisen onnellinen.
Mikä sitten on tuo otsikko?
Tulevaisuusahdistukseni liittyy ammatinvalintaan. Tietämättömämpi voisi kuvitella, että kun valmistuu lääkäriksi, on myös ammatti. Onhan näin periaatteessa kyllä. Valmistumisen jälkeen pitäisi kuitenkin vielä valita, mille 49 tarjolla olevasta erikoisalasta päättää hakeutua, ja se jos mikä on minulle tällä hetkellä yksi suuri kysymysmerkki.
En aiemminkaan ollut alavalinnastani täysin perillä, mutta äidiksi tuleminen vaikeutti päätöksentekoa entisestään. En osannut ajatella aiemmin, miten uuteen järjestykseen kaikki elämänarvoni tulisivat menemään lastensaannin jälkeen (niin kliseistä, mutta niin totta!). Yhtäkkiä tärkeintä ei olekaan, mitä minä haluan, vaan mikä on lapsen kannalta järkevintä. Ehkä sitä sanotaan kasvamiseksi?
Haluaisin tehdä isona jotakin toimenpidevaltaista. Jos saisin päättää minkä tahansa vaihtoehdon, rupeaisin plastiikkakirurgiksi. Ja ei, kyseessä ei olisi mikään esteettinen tissien parantelu, vaan julkisin verovaroin kustannettava pehmytosakirurgia, johon kuuluisi niin syöpäleikkauksia kuin korjaavaa rintakirurgiaakin. Tämä ala torppaantuu kuitenkin mm. siksi, että plastiikalle on paljon muitakin menijöitä, ja töistä voisi tulevaisuudessa olla pulaa. Kirurgisilla aloilla on myös (varsinkin erikoistumisaikana) valtavasti päivystystä, joten perheelliselle ihmiselle (tai siis minulle, enhän voi muiden puolesta sanoa) se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto.
Silmätaudit olisi siitä kiva, että saisi leikata, ei tarvitsisi päivystää ja kyseessä olisi kohtuullisen suppea ala. Monet alaan kuuluvat välineet ovat kuitenkin varsin teknisiä, joten en ole varma, kiinnostuisinko ikinä tarpeeksi niitä vehkeitä käyttämään. Pieni miinus myös siitä, että silmätaudit ovat ehkä kauimpana heroistisesta henkienpelastamisesta, mitä kuitenkin jossain määrin haluaisin erikoislääkärinä tehdä (arvostan silmälääkäreitä toki paljon kuitenkin, toim.huom.).
Kardiologia olisi mukavaa myöskin, ja siinä yhdistyisi monta hyvää asiaa. Miinuksena se, että koulutusohjelma on muuttumassa takaisin kahdeksanvuotiseksi nykyisen kuuden vuoden sijaan, ja tästä kahdeksasta vuodesta pitäisi viettää kovin monta vuotta yliopistosairaalapaikkakunnalla, minkä haluaisin minimoida.
Niinpä. Ongelmansa kullakin. Ehkä oikeasti elämä vie johonkin suuntaan ja joku päivä huomaan vain tekeväni jotain. Ensisijaisesti nyt olen kuitenkin äiti, ja sitten vasta lääkäri (tai siis yksi kurssihan minulta vielä puuttuu, että enhän vielä ole lääkäri ollenkaan..). Toivon, että tulevaisuudessakaan urahaaveet eivät veisi täysin mennessään, vaan että muistaisin tämän roolini silloinkin. Toisaalta haluaisin äitiyden lisäksi myös olla se lääkäri. Enkä mikään sunnuntailääkäri, vaan työlleen omistautunut ammattilainen. En ihan vielä tiedä, miten nämä kaksi asiaa tulee onnistuneesti yhdistymään, mutta ehkä se vielä selviää.
Hyvää tässä päivässä oli se, ettei ollut mitään huonoa.
(Paitsi liikennevaloissa kaasuttelevat, äänenvaimentamattomat mopot, ihan vitun ärsyttäviä.)
Mikä sitten on tuo otsikko?
Tulevaisuusahdistukseni liittyy ammatinvalintaan. Tietämättömämpi voisi kuvitella, että kun valmistuu lääkäriksi, on myös ammatti. Onhan näin periaatteessa kyllä. Valmistumisen jälkeen pitäisi kuitenkin vielä valita, mille 49 tarjolla olevasta erikoisalasta päättää hakeutua, ja se jos mikä on minulle tällä hetkellä yksi suuri kysymysmerkki.
En aiemminkaan ollut alavalinnastani täysin perillä, mutta äidiksi tuleminen vaikeutti päätöksentekoa entisestään. En osannut ajatella aiemmin, miten uuteen järjestykseen kaikki elämänarvoni tulisivat menemään lastensaannin jälkeen (niin kliseistä, mutta niin totta!). Yhtäkkiä tärkeintä ei olekaan, mitä minä haluan, vaan mikä on lapsen kannalta järkevintä. Ehkä sitä sanotaan kasvamiseksi?
Haluaisin tehdä isona jotakin toimenpidevaltaista. Jos saisin päättää minkä tahansa vaihtoehdon, rupeaisin plastiikkakirurgiksi. Ja ei, kyseessä ei olisi mikään esteettinen tissien parantelu, vaan julkisin verovaroin kustannettava pehmytosakirurgia, johon kuuluisi niin syöpäleikkauksia kuin korjaavaa rintakirurgiaakin. Tämä ala torppaantuu kuitenkin mm. siksi, että plastiikalle on paljon muitakin menijöitä, ja töistä voisi tulevaisuudessa olla pulaa. Kirurgisilla aloilla on myös (varsinkin erikoistumisaikana) valtavasti päivystystä, joten perheelliselle ihmiselle (tai siis minulle, enhän voi muiden puolesta sanoa) se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto.
Silmätaudit olisi siitä kiva, että saisi leikata, ei tarvitsisi päivystää ja kyseessä olisi kohtuullisen suppea ala. Monet alaan kuuluvat välineet ovat kuitenkin varsin teknisiä, joten en ole varma, kiinnostuisinko ikinä tarpeeksi niitä vehkeitä käyttämään. Pieni miinus myös siitä, että silmätaudit ovat ehkä kauimpana heroistisesta henkienpelastamisesta, mitä kuitenkin jossain määrin haluaisin erikoislääkärinä tehdä (arvostan silmälääkäreitä toki paljon kuitenkin, toim.huom.).
Kardiologia olisi mukavaa myöskin, ja siinä yhdistyisi monta hyvää asiaa. Miinuksena se, että koulutusohjelma on muuttumassa takaisin kahdeksanvuotiseksi nykyisen kuuden vuoden sijaan, ja tästä kahdeksasta vuodesta pitäisi viettää kovin monta vuotta yliopistosairaalapaikkakunnalla, minkä haluaisin minimoida.
Niinpä. Ongelmansa kullakin. Ehkä oikeasti elämä vie johonkin suuntaan ja joku päivä huomaan vain tekeväni jotain. Ensisijaisesti nyt olen kuitenkin äiti, ja sitten vasta lääkäri (tai siis yksi kurssihan minulta vielä puuttuu, että enhän vielä ole lääkäri ollenkaan..). Toivon, että tulevaisuudessakaan urahaaveet eivät veisi täysin mennessään, vaan että muistaisin tämän roolini silloinkin. Toisaalta haluaisin äitiyden lisäksi myös olla se lääkäri. Enkä mikään sunnuntailääkäri, vaan työlleen omistautunut ammattilainen. En ihan vielä tiedä, miten nämä kaksi asiaa tulee onnistuneesti yhdistymään, mutta ehkä se vielä selviää.
Hyvää tässä päivässä oli se, ettei ollut mitään huonoa.
(Paitsi liikennevaloissa kaasuttelevat, äänenvaimentamattomat mopot, ihan vitun ärsyttäviä.)
torstai 24. toukokuuta 2012
Äidit vastaan epä-äidit 0-0
Mikä helvetti meitä naisia vaivaa?
Viikonlopun (?) Hesarissa Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n puheenjohtaja ilmaisi mielipahansa lapsiperheitä kohtaan, koska ne hassaavat kaikki yhteiset verorahat (koska neuvola ja muu julkinen terveydenhuolto). Lisäksi kirjoittajan mukaan lapsettomat joutuvat tekemään lapsellistenkin työt, lapsettomat eivät saa syödä ravintolassa rauhassa, koska lapsiperheet vievät ruokarauhan, lapsettomat kärsivät, koska äidit ovat vaunuineen tiellä julkisissa kulkuvälineissä ja niin edelleen. Tämän jälkeen joukko äitejä teki vastahyökkäyksen ja selitti, miten heidän lapsensa maksavat näidenkin vapaaehtoisesti lapsettomien eläkkeet, ja miten äitiyden onnea ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee. Sitten taas joku "vela" (=Vauva-foorumin nimitys vapaaehtoisesti lapsettomille) perusteli lastenhankinnan pilaavan maapallon ekosysteemin, koska pallo natisee liitoksissaan jo valmiiksi. Toisaalta vapaaehtoisesti lapsettomien pj argumentoi, että he ostavat (ilmeisesti maapallon pelastus mielessä) paljon kalliita tavaroita, mitä lapselliset taas eivät kuulemma tee, koska he kuluttavat kaikki rahansa vain päivittäistavaraan.
Siis toistan, mitä helvettiä?
Mikäli erinäisiä keskustelupalstoja on uskominen, Suomi on kuulemma nykyisin pahoinvointivaltio. Miten tämä on mahdollista, jos meillä kuitenkin on asiat niin hyvin, että moisesta äidit vastaan epä-äidit -scheissesta riittää jauhettavaa päivä toisensa jälkeen valtakunnan suurimman sanomalehden mielipideosastolla? Miten ihmisiä ylipäänsä jaksaa kiinnostaa, minkälaisia valintoja elämällään kukin päättää tehdä?
Olen ehtinyt viettää rapiat 25 vuotta lapsetonta elämää ja voin sanoa nauttineeni aikuisiällä jokaisesta lapsettomasta vuodesta. On tullut elettyä pitkitettyä nuoruutta opiskelujen merkeissä, reissattua, rällättyä, kulutettua (muuhunkin kuin päivittäistavaraan, huom!), istuttua terassilla, syötyä ravintoloissa ja niin edelleen. Nyt minulla on lapsi, ja nuoruus on melko varmasti ainakin sanan edellä esitetyssä merkityksessä ohi, mutta on elämä nytkin aika jees. En vaihtaisi lastani pois mistään hinnasta, mutta toisaalta olen onnellinen, että sitä lapsetontakin aikuiselämää on tullut vietettyä, koska muuten olisi helppo katkeroitua ja surra menetettyä elämää. En tunne ketään äitiä, tai toisaalta vapaaehtoisesti lapsetonta, jolle olisi tullut mieleenkään ottaa kantaa muiden tekemiin valintoihin ennen tätä Hesarissa aloitettua äitisotaa. Tuleekin mieleen, ovatko kummatkaan näistä lehtien (tai keskustelupalstojen) sivuilla meuhkaavista ryhmittymistä aidosti tyytyväisiä valintoihinsa, jos niitä noin kovaan ääneen pitää puolustella?
Toinen itseäni askarruttava seikka on, mihin vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat oman yhdistyksen? Ymmärrän hyvin syöpä-, sydän- ja tahattomasti lapsettomien yhdistysten tarpeen, sillä ovathan niin vakavat sairaudet kuin tahaton lapsettomuuskin kaikki suuria elämänkriisejä, joiden sietämiseen tarvitaan vertaistukea. Mutta jos vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat vertaistukea sietääkseen valintaansa, jonka ovat vapaaehtoisesti tehneet, niin miksi sitten pitää suureen ääneen toitottaa, että oma ratkaisu on paras, ja lapsettomat ovat onnellisimpia, kun näin ei ilmeisesti siis ole? Pitäisikö minun nyt perustaa Äidit ry? What!
Nyt ei pidä käsittää, että olisin jotenkin "äitien puolella", en ole. On ihan yhtä typerää äidin mennä selittämään äitiyden autuutta sellaiselle, jota lapset eivät voisi vähempää kiinnostaa kuin lapsettoman hehkuttaa lapsettomuuden onneaan suurperheen äidille. Ihmettelen vain tätä suomalaista mentalitettia. Joka paikassa ruikutetaan, miten kaikki on perseestä, mutta toisaalta riittää aina aikaa ja energiaa paheksua sellaisia ratkaisuja, joihin itse ei ole elämässään päätynyt. Mitä, jos sen toisten kyttäämiseen käytetyn ajan kerrankin käyttäisi johonkin hyödylliseen? Ulkoiluttaisi vaikka mummoja?
Haastankin nyt kaikki fanaattisimmat äidit ja epä-äidit jättämään sen Hesarin mielipideosaston sikseen ja nauttimaan kesästä. Näin maailmasta tulee parempi paikka, tai ainakin se rupeaa tuntumaan sellaiselta.
Peace!
Viikonlopun (?) Hesarissa Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n puheenjohtaja ilmaisi mielipahansa lapsiperheitä kohtaan, koska ne hassaavat kaikki yhteiset verorahat (koska neuvola ja muu julkinen terveydenhuolto). Lisäksi kirjoittajan mukaan lapsettomat joutuvat tekemään lapsellistenkin työt, lapsettomat eivät saa syödä ravintolassa rauhassa, koska lapsiperheet vievät ruokarauhan, lapsettomat kärsivät, koska äidit ovat vaunuineen tiellä julkisissa kulkuvälineissä ja niin edelleen. Tämän jälkeen joukko äitejä teki vastahyökkäyksen ja selitti, miten heidän lapsensa maksavat näidenkin vapaaehtoisesti lapsettomien eläkkeet, ja miten äitiyden onnea ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee. Sitten taas joku "vela" (=Vauva-foorumin nimitys vapaaehtoisesti lapsettomille) perusteli lastenhankinnan pilaavan maapallon ekosysteemin, koska pallo natisee liitoksissaan jo valmiiksi. Toisaalta vapaaehtoisesti lapsettomien pj argumentoi, että he ostavat (ilmeisesti maapallon pelastus mielessä) paljon kalliita tavaroita, mitä lapselliset taas eivät kuulemma tee, koska he kuluttavat kaikki rahansa vain päivittäistavaraan.
Siis toistan, mitä helvettiä?
Mikäli erinäisiä keskustelupalstoja on uskominen, Suomi on kuulemma nykyisin pahoinvointivaltio. Miten tämä on mahdollista, jos meillä kuitenkin on asiat niin hyvin, että moisesta äidit vastaan epä-äidit -scheissesta riittää jauhettavaa päivä toisensa jälkeen valtakunnan suurimman sanomalehden mielipideosastolla? Miten ihmisiä ylipäänsä jaksaa kiinnostaa, minkälaisia valintoja elämällään kukin päättää tehdä?
Olen ehtinyt viettää rapiat 25 vuotta lapsetonta elämää ja voin sanoa nauttineeni aikuisiällä jokaisesta lapsettomasta vuodesta. On tullut elettyä pitkitettyä nuoruutta opiskelujen merkeissä, reissattua, rällättyä, kulutettua (muuhunkin kuin päivittäistavaraan, huom!), istuttua terassilla, syötyä ravintoloissa ja niin edelleen. Nyt minulla on lapsi, ja nuoruus on melko varmasti ainakin sanan edellä esitetyssä merkityksessä ohi, mutta on elämä nytkin aika jees. En vaihtaisi lastani pois mistään hinnasta, mutta toisaalta olen onnellinen, että sitä lapsetontakin aikuiselämää on tullut vietettyä, koska muuten olisi helppo katkeroitua ja surra menetettyä elämää. En tunne ketään äitiä, tai toisaalta vapaaehtoisesti lapsetonta, jolle olisi tullut mieleenkään ottaa kantaa muiden tekemiin valintoihin ennen tätä Hesarissa aloitettua äitisotaa. Tuleekin mieleen, ovatko kummatkaan näistä lehtien (tai keskustelupalstojen) sivuilla meuhkaavista ryhmittymistä aidosti tyytyväisiä valintoihinsa, jos niitä noin kovaan ääneen pitää puolustella?
Toinen itseäni askarruttava seikka on, mihin vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat oman yhdistyksen? Ymmärrän hyvin syöpä-, sydän- ja tahattomasti lapsettomien yhdistysten tarpeen, sillä ovathan niin vakavat sairaudet kuin tahaton lapsettomuuskin kaikki suuria elämänkriisejä, joiden sietämiseen tarvitaan vertaistukea. Mutta jos vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat vertaistukea sietääkseen valintaansa, jonka ovat vapaaehtoisesti tehneet, niin miksi sitten pitää suureen ääneen toitottaa, että oma ratkaisu on paras, ja lapsettomat ovat onnellisimpia, kun näin ei ilmeisesti siis ole? Pitäisikö minun nyt perustaa Äidit ry? What!
Nyt ei pidä käsittää, että olisin jotenkin "äitien puolella", en ole. On ihan yhtä typerää äidin mennä selittämään äitiyden autuutta sellaiselle, jota lapset eivät voisi vähempää kiinnostaa kuin lapsettoman hehkuttaa lapsettomuuden onneaan suurperheen äidille. Ihmettelen vain tätä suomalaista mentalitettia. Joka paikassa ruikutetaan, miten kaikki on perseestä, mutta toisaalta riittää aina aikaa ja energiaa paheksua sellaisia ratkaisuja, joihin itse ei ole elämässään päätynyt. Mitä, jos sen toisten kyttäämiseen käytetyn ajan kerrankin käyttäisi johonkin hyödylliseen? Ulkoiluttaisi vaikka mummoja?
Haastankin nyt kaikki fanaattisimmat äidit ja epä-äidit jättämään sen Hesarin mielipideosaston sikseen ja nauttimaan kesästä. Näin maailmasta tulee parempi paikka, tai ainakin se rupeaa tuntumaan sellaiselta.
Peace!
perjantai 18. toukokuuta 2012
AV-mamma tässä moi!
Ensinnäkin, pahoitteluni kaikille lukijoilleni, joita vielä on jäljellä. Olen pitänyt täyttä blogihiljaisuutta jo kolmatta kuukautta, ja syytän kaikesta lastani, ihanaa, täydellistä miltei kolmikuista pientä tyttöä. Blogin kirjoittaminen tuntuikin yhtäkkiä varsin toissijaiselta kaiken hormonisumun keskellä, mutta näköjään hormonit ovat nyt sen verran laantuneet, että hormonihirviökin kykenee jälleen toimimaan.
Synnytys on sen verran henkilökohtainen juttu, etten sitä lähde tässä nyt sen enempää ruotimaan. Kuitenkin kaikille aiemmin parjaamieni ituhippisivustojen ylläpitäjille tiedoksi (ja miksei asiaa mahdollisesti pohtiville lukijoillekin), että epiduraali on kyllä taivaan lahja, eikä todellakaan pilaa synnytystä sen enempää kuin imetystäkään. Vai miten epiduraali selittää helvetin kipeät nännit ensimmäisten kahden imetyskuukauden ajan? Tietysti, jos joku masokisti haluaa väkisin synnyttää luomuna, niin antaa mennä vain. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa. Kävin supistushoureissani kätilön kanssa erittäin hedelmällistä monologia, joka meni suunnilleen näin: "Ai sen epiduraalin voi ottaa jo tässä vaiheessa? Jossain hourusivustoilla epiduraalin ottavaa äitiä pidetään totaalisena luuserina, mutta minä aion kyllä hankkia ansioni muualta". Kätilöä nauratti, ja minä sain toivomani.
Edelliset kolmisen kuukautta ovat kuluneet hämmästyttävän nopeasti kakkavaippoja vaihdellen ja tissitellen, mutta enpä ole sosiaalista elämääkään unohtanut. Vastoin kaikkia neuvolan, länsimaisen moraalikäsityksen ja ennen kaikkea vauva.fi:n Aihe Vapaa-palstan fundamentalistimutsien ohjeita, olen vienyt tulokkaamme ensimmäisestä elinviikosta lähtien maailmalle. Kotikaupunkimme keskustan lisäksi mussukkamme on käynyt jo Köpiksessäkin, ja ai että ainakin äiti on nauttinut. Kovasti ei ole kyllä tuntunut häiritsevän tuota ipanaakaan, kun on nukahtanut suurinpiirtein heti kotiovesta ulos päästyämme, oli suuntana sitten Kuopion tori tai Helsinki-Vantaa. Voin vannoa, että olisin seonnut, jos olisin lusinut neljän seinän sisällä synnytyksestä tähän päivään asti, ja ihan satavarmasti lapsosemme varhaiskehitys olisi äidin psykoosista vaarantunut enemmän kuin käynnistä terassilla vappuaattona. Tai mistä sitä tietää, ehkä näitä vapaan elämän hedelmiä paikkaillaan sitten lastenpsykiatrialla muutaman vuoden päästä, varsinkin kun lapsemme tulee altistumaan vielä päiväkodin vaaroillekin jo kauan ennen kolmen vuoden maagista ikää. OMG!
Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, nimittäin Vauva-lehden keskustelupalstaan. Alkuun kävin siellä vain huumorimielellä, luin otsikoita ja päivittelin miehelleni, että kaiken maailman retardit sitä saavatkin juosta vapaalla jalalla. Sitten aloin klikkailla keskusteluita auki, ja kohta olin jo kommentoimassa. Eikä siinä vielä kaikki, yhtenä synkkänä päivänä huomasin aloittavani keskustelua mistä lie aiheesta. Olin shokissa. Minusta, akateemisesta ja älykkäästä ihmisestä (termi akateeminen on tuolla palstalla kova sana, toim.huom.) oli tullut av-mamma! Jos muuten olen baby bluesilta välttynytkin, niin pariin kertaan tuo keskustelupalsta on kyllä meinannut sellaiselle altistaa. Ihmiset ovat siellä oikeasti aivan sekaisin ja lietsovat hulluuttaan ympäriinsä tajuamatta asiaa itse lainkaan. Kaiken lisäksi huomasin kuluttavani palstalla aikaa yhtäkkiä tuntitolkulla päivässä, yleensä toki imettäessä tai ipanan päiväuniaikaan. Silti koin syyllisyyttä, että tuhlaan nämä lapseni arvokkaimmat ensi kuukaudet moiseen paskaan. Ja syystä koinkin! Viimeinen niitti oli, kun jossakin keskustelussa kerroin aiheeseen liittyen olleeni maailmanympärimatkalla, ja joku kysyi osoitetta matkasta pitämääni blogiin. Annoin osoitteen, ja pian joku kommentoi, että onpas katkeraa tekstiä (jep, blogi on avautumispainotteinen, mutta jokainen pidemmässä reissussa ollut tietää, että välillä vituttaa). Eikä aikaakaan, kun aiheesta oli jo viritetty keskustelu otsikolla "Nyt on kyllä väärä henkilö päässyt maailmanympärimatkalle". Siis kyllä, näin oikeasti tapahtui! Siinä vaiheessa päätin, että joko vieroitun tästä elämäänsä kyllästyneiden ihmisten temmellyskentästä, tai kohta olen itsekin samanlainen. Kuten kaikissa riippuvuuksissa, niin ei ollut helppoa vierottautuminen tästäkään, mutta nyt ollaan jo hyvällä mallilla. Näin ollen siis jos ette ole kyseiseen hulluuden tyyssijaan vielä astuneet, niin kehoitan vakavasti harkitsemaan, kannattaako avata edellä olevaa linkkiä. Tiedättehän, pikkusormi, ja niin edelleen.
Mutta hyvää tässä päivässä oli se, että olen vieroittautumisessani jo varsin pitkällä. Ja muutenkin tuntuu, että elämässä on nykyisin vain pelkkää hyvää ja pelkkiä ylävitosia. Kiitos ihanan Selmani <3
Synnytys on sen verran henkilökohtainen juttu, etten sitä lähde tässä nyt sen enempää ruotimaan. Kuitenkin kaikille aiemmin parjaamieni ituhippisivustojen ylläpitäjille tiedoksi (ja miksei asiaa mahdollisesti pohtiville lukijoillekin), että epiduraali on kyllä taivaan lahja, eikä todellakaan pilaa synnytystä sen enempää kuin imetystäkään. Vai miten epiduraali selittää helvetin kipeät nännit ensimmäisten kahden imetyskuukauden ajan? Tietysti, jos joku masokisti haluaa väkisin synnyttää luomuna, niin antaa mennä vain. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa. Kävin supistushoureissani kätilön kanssa erittäin hedelmällistä monologia, joka meni suunnilleen näin: "Ai sen epiduraalin voi ottaa jo tässä vaiheessa? Jossain hourusivustoilla epiduraalin ottavaa äitiä pidetään totaalisena luuserina, mutta minä aion kyllä hankkia ansioni muualta". Kätilöä nauratti, ja minä sain toivomani.
Edelliset kolmisen kuukautta ovat kuluneet hämmästyttävän nopeasti kakkavaippoja vaihdellen ja tissitellen, mutta enpä ole sosiaalista elämääkään unohtanut. Vastoin kaikkia neuvolan, länsimaisen moraalikäsityksen ja ennen kaikkea vauva.fi:n Aihe Vapaa-palstan fundamentalistimutsien ohjeita, olen vienyt tulokkaamme ensimmäisestä elinviikosta lähtien maailmalle. Kotikaupunkimme keskustan lisäksi mussukkamme on käynyt jo Köpiksessäkin, ja ai että ainakin äiti on nauttinut. Kovasti ei ole kyllä tuntunut häiritsevän tuota ipanaakaan, kun on nukahtanut suurinpiirtein heti kotiovesta ulos päästyämme, oli suuntana sitten Kuopion tori tai Helsinki-Vantaa. Voin vannoa, että olisin seonnut, jos olisin lusinut neljän seinän sisällä synnytyksestä tähän päivään asti, ja ihan satavarmasti lapsosemme varhaiskehitys olisi äidin psykoosista vaarantunut enemmän kuin käynnistä terassilla vappuaattona. Tai mistä sitä tietää, ehkä näitä vapaan elämän hedelmiä paikkaillaan sitten lastenpsykiatrialla muutaman vuoden päästä, varsinkin kun lapsemme tulee altistumaan vielä päiväkodin vaaroillekin jo kauan ennen kolmen vuoden maagista ikää. OMG!
Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, nimittäin Vauva-lehden keskustelupalstaan. Alkuun kävin siellä vain huumorimielellä, luin otsikoita ja päivittelin miehelleni, että kaiken maailman retardit sitä saavatkin juosta vapaalla jalalla. Sitten aloin klikkailla keskusteluita auki, ja kohta olin jo kommentoimassa. Eikä siinä vielä kaikki, yhtenä synkkänä päivänä huomasin aloittavani keskustelua mistä lie aiheesta. Olin shokissa. Minusta, akateemisesta ja älykkäästä ihmisestä (termi akateeminen on tuolla palstalla kova sana, toim.huom.) oli tullut av-mamma! Jos muuten olen baby bluesilta välttynytkin, niin pariin kertaan tuo keskustelupalsta on kyllä meinannut sellaiselle altistaa. Ihmiset ovat siellä oikeasti aivan sekaisin ja lietsovat hulluuttaan ympäriinsä tajuamatta asiaa itse lainkaan. Kaiken lisäksi huomasin kuluttavani palstalla aikaa yhtäkkiä tuntitolkulla päivässä, yleensä toki imettäessä tai ipanan päiväuniaikaan. Silti koin syyllisyyttä, että tuhlaan nämä lapseni arvokkaimmat ensi kuukaudet moiseen paskaan. Ja syystä koinkin! Viimeinen niitti oli, kun jossakin keskustelussa kerroin aiheeseen liittyen olleeni maailmanympärimatkalla, ja joku kysyi osoitetta matkasta pitämääni blogiin. Annoin osoitteen, ja pian joku kommentoi, että onpas katkeraa tekstiä (jep, blogi on avautumispainotteinen, mutta jokainen pidemmässä reissussa ollut tietää, että välillä vituttaa). Eikä aikaakaan, kun aiheesta oli jo viritetty keskustelu otsikolla "Nyt on kyllä väärä henkilö päässyt maailmanympärimatkalle". Siis kyllä, näin oikeasti tapahtui! Siinä vaiheessa päätin, että joko vieroitun tästä elämäänsä kyllästyneiden ihmisten temmellyskentästä, tai kohta olen itsekin samanlainen. Kuten kaikissa riippuvuuksissa, niin ei ollut helppoa vierottautuminen tästäkään, mutta nyt ollaan jo hyvällä mallilla. Näin ollen siis jos ette ole kyseiseen hulluuden tyyssijaan vielä astuneet, niin kehoitan vakavasti harkitsemaan, kannattaako avata edellä olevaa linkkiä. Tiedättehän, pikkusormi, ja niin edelleen.
Mutta hyvää tässä päivässä oli se, että olen vieroittautumisessani jo varsin pitkällä. Ja muutenkin tuntuu, että elämässä on nykyisin vain pelkkää hyvää ja pelkkiä ylävitosia. Kiitos ihanan Selmani <3
tiistai 21. helmikuuta 2012
Avaudunpahan taas joutessani..
..kun ei tämä ipanakaan halua syntyä.
Arvon espoolainen kauppatieteiden tohtori Raimo Inkiläinen, toivottavasti luet tämän. Suuressa viisaudessasi kirjoitit tänään Hesarin mielipidepalstalle uuden ja innovatiivisen ratkaisun maaseutua vaivaavaan lääkäripulaan. Ehdotit lääkäreiden pakkosiirtämistä maaseudulle 2-3 vuodeksi, jotta yhteiskunnan ilmaiseksi tarjoama koulutus tulisi kuitattua valtiolle. Tämähän on toki reilua, koska muistit mainita, että lääkäreiden koulutus maksaa yhteiskunnalle kolminkertaisesti kauppatietelijän ja kaksinkertaisesti diplomi-insinöörin koulutukseen nähden. Ja siis kuvitella, "opiskelijoiden yhteiskunnalta saadut tuet ovat kuitenkin samat"! Niin, ja onhan meillä valtion kouluttamat upseerit, jotka on pakkosiirretty töiden perässä jo kautta aikojen!
Hyvä Raimo, meillä lääkiksessä ei valtio tarjoa sen enempää ruokaa, asuntoa kuin päivärahaakaan, toisin kuin näillä upseeritovereilla. Mitä koulutuksen kalleuteen tulee, ensinnäkin toivoisin lähteitä väitteillesi, toiseksi pyytäisin muistuttamaan, että esimerkiksi tanssijoiden tai näyttelijöiden koulutus tulee lääkärin koulutusta kalliimmaksi kuin myös tiettyjen marginaalisten humanististen alojen koulutus, joista yleensä valmistuu työttömäksi (Suomessa on yksi työpaikka mm. estetiikan professorille..). Edelleen, jos lohduttaa, lääketieteen opetuksen kustannusten kasvu ei ole kasvanut missään suhteessa lisättyihin opiskelijamääriin ja suuri osa (itseni mukaanlukien) ei nosta näitä yhteiskunnan tarjoamia tukia kuin ensimmäiset kolme - kolme ja puoli vuotta opiskeluistaan, sillä KELA pitää kyllä huolen siitä, ettei tukikuukausiin ole varaa, jos työskentelee opiskelujen ohella (koskee toki myös muita aloja). Itse olen maksanut nostamani opintotuet valtiolle verotulojen muodossa jo ajat sitten. Näin ollen lääkärit maksavat kyllä työuransa aikana koulutuksensa moninkertaisesti valtiolle jo nykysysteemilläkin, sekä suoraan verotuloina että myös muiden veronmaksajien työkyvyn ylläpitämisenä ja palauttamisena (joo, se on duunin tarkoituskin, I know). Jos tämä nerokas ratkaisusi toisi pitkäaikaisia lääkäreitä syrjäseudulle, se olisi kyllä keksitty jo. Sen sijaan pakkosiirtäminen palauttaisi meidät Neuvostoliiton aikaan, erottaisi perheitä (ei se akateeminen puoliso varmaan töistään kasvukeskuksessa luovu), saisi nuoret lääkärit syrjäytymään ja itsemurhariski kasvaisi entisestään (vastavalmistuneet lääkärit ovat burnoutin partaalla jo muutenkin, koska tk-työ on nykyisellään niin kamalaa).
Mitäs vielä. Lapsivedet eivät menneet näköjään vitutuksesta huolimatta, siitä olen pahoillani. Olisi tämä innovatiivinen ehdotuksesi johtanut sentään johonkin konkreettiseen hyvään. Jos nyt, Raimo, luet tätä, vastaatko vaikka kommenttiboksiin, mitä sinä puolestasi olisit valmis uhraamaan omastasi eläkepommin purkamiseksi? Oletan, että minä ja ahneet opiskelijatoverini olemme sinunkin eläkettäsi maksamassa. Koska jos et mistään aio luopua, niin ovathan syysi "ymmärrettäviä, mutta itsekkäitä".
Nyt tulee jalkahoito tarpeeseen. Ei muuta.
Arvon espoolainen kauppatieteiden tohtori Raimo Inkiläinen, toivottavasti luet tämän. Suuressa viisaudessasi kirjoitit tänään Hesarin mielipidepalstalle uuden ja innovatiivisen ratkaisun maaseutua vaivaavaan lääkäripulaan. Ehdotit lääkäreiden pakkosiirtämistä maaseudulle 2-3 vuodeksi, jotta yhteiskunnan ilmaiseksi tarjoama koulutus tulisi kuitattua valtiolle. Tämähän on toki reilua, koska muistit mainita, että lääkäreiden koulutus maksaa yhteiskunnalle kolminkertaisesti kauppatietelijän ja kaksinkertaisesti diplomi-insinöörin koulutukseen nähden. Ja siis kuvitella, "opiskelijoiden yhteiskunnalta saadut tuet ovat kuitenkin samat"! Niin, ja onhan meillä valtion kouluttamat upseerit, jotka on pakkosiirretty töiden perässä jo kautta aikojen!
Hyvä Raimo, meillä lääkiksessä ei valtio tarjoa sen enempää ruokaa, asuntoa kuin päivärahaakaan, toisin kuin näillä upseeritovereilla. Mitä koulutuksen kalleuteen tulee, ensinnäkin toivoisin lähteitä väitteillesi, toiseksi pyytäisin muistuttamaan, että esimerkiksi tanssijoiden tai näyttelijöiden koulutus tulee lääkärin koulutusta kalliimmaksi kuin myös tiettyjen marginaalisten humanististen alojen koulutus, joista yleensä valmistuu työttömäksi (Suomessa on yksi työpaikka mm. estetiikan professorille..). Edelleen, jos lohduttaa, lääketieteen opetuksen kustannusten kasvu ei ole kasvanut missään suhteessa lisättyihin opiskelijamääriin ja suuri osa (itseni mukaanlukien) ei nosta näitä yhteiskunnan tarjoamia tukia kuin ensimmäiset kolme - kolme ja puoli vuotta opiskeluistaan, sillä KELA pitää kyllä huolen siitä, ettei tukikuukausiin ole varaa, jos työskentelee opiskelujen ohella (koskee toki myös muita aloja). Itse olen maksanut nostamani opintotuet valtiolle verotulojen muodossa jo ajat sitten. Näin ollen lääkärit maksavat kyllä työuransa aikana koulutuksensa moninkertaisesti valtiolle jo nykysysteemilläkin, sekä suoraan verotuloina että myös muiden veronmaksajien työkyvyn ylläpitämisenä ja palauttamisena (joo, se on duunin tarkoituskin, I know). Jos tämä nerokas ratkaisusi toisi pitkäaikaisia lääkäreitä syrjäseudulle, se olisi kyllä keksitty jo. Sen sijaan pakkosiirtäminen palauttaisi meidät Neuvostoliiton aikaan, erottaisi perheitä (ei se akateeminen puoliso varmaan töistään kasvukeskuksessa luovu), saisi nuoret lääkärit syrjäytymään ja itsemurhariski kasvaisi entisestään (vastavalmistuneet lääkärit ovat burnoutin partaalla jo muutenkin, koska tk-työ on nykyisellään niin kamalaa).
Mitäs vielä. Lapsivedet eivät menneet näköjään vitutuksesta huolimatta, siitä olen pahoillani. Olisi tämä innovatiivinen ehdotuksesi johtanut sentään johonkin konkreettiseen hyvään. Jos nyt, Raimo, luet tätä, vastaatko vaikka kommenttiboksiin, mitä sinä puolestasi olisit valmis uhraamaan omastasi eläkepommin purkamiseksi? Oletan, että minä ja ahneet opiskelijatoverini olemme sinunkin eläkettäsi maksamassa. Koska jos et mistään aio luopua, niin ovathan syysi "ymmärrettäviä, mutta itsekkäitä".
Nyt tulee jalkahoito tarpeeseen. Ei muuta.
lauantai 18. helmikuuta 2012
Ei se synny koskaan.
Jaahas. Ensin hirveä toivominen, ettei tämä kaveri ulostaudu, ennen kuin kouluhommat on taputeltu. Nyt kun ne on tehty, ei tyyppi tee elettäkään poistuakseen. Laskettu aika tuli ja meni viisi päivää sitten, ja sen jälkeen onkin lähinnä vain odotettu. Kävin kyllä eilen jeesaamassa kavereita muutossa, mutta portaiden ramppaaminen ja huonekalujen kantaminen eivät hätkähdyttäneet tätä ipanaa suuntaan eikä toiseen. Eihän tässä sinänsä hätää ole, kun vointi on niin hyvä, että muuttaminenkin onnistuu, mutta kyllä tämä jatkuva odottaminen alkaa vähän raastaa. En enää ihmettele yhtään niitä odottajia, jotka ovat ihan hajalla lasketun ajan ohittamisen jälkeen.
On kyllä aina päivisin aikaa surffailla kaiken maailman sivustoilla. Viimeisin inhokkini on www.bebesinfo.fi. Koko sivusto on kirjoitettu joidenkin ns. raskaus-, imetys-, odotus-, mikäliehomeopatiasiantuntijoiden toimesta ns. faktatietoon perustuen, mutta minkäänlaisia lähteitä ei löydy mistään. Erityisesti tykkään tuosta kipulääkeosiosta, jossa epiduraalista on tehty lähestulkoon eutanasiaan verrattava mörkö ja synnytystarinoissa kohdassa "tyytyväinen epiduraaliin" ei yllättäen löydy tarinoita, vaikka kaiken maailman kotisynnytyksistä yms. scheissesta juttua löytyy. Arvostan tuollaisia puolueettomia sivustoja herkille ja haavoittuvaisille, mistään mitään tietämättömille odottajille...not! Ja neuvolakin on alkanut ihan ihmeelliseksi! Neuvolantätini infosi minua, että piikkimattoa ei sitten saa käyttää raskausaikana, koska siitä vapautuu morfiinia. Siis mitä v-i-t-t-u-a? Luulisi, että sentään terveydenhoitajille opetettaisiin jonkinlaista näyttöön perustuvaa suhtautumista asioihin, mutta ei näköjään. Toivottavasti neuvolatätini on iloinen poikkeus kaikkien normaaleiden joukossa. No, siitä nyt riittäisi juttua enemmänkin, mutta ehkä skippaan kuitenkin.
Joo. Olen muuten tuon äsken marmattamani sivuston perusteella ilmeisesti myös altistanut sikiöni kivessyövälle (oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä), koska en ole käyttänyt luonnonkosmetiikkaa (lasketaanko Body Shopin vartalovoit??). Että näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Helvetti.
On kyllä aina päivisin aikaa surffailla kaiken maailman sivustoilla. Viimeisin inhokkini on www.bebesinfo.fi. Koko sivusto on kirjoitettu joidenkin ns. raskaus-, imetys-, odotus-, mikäliehomeopatiasiantuntijoiden toimesta ns. faktatietoon perustuen, mutta minkäänlaisia lähteitä ei löydy mistään. Erityisesti tykkään tuosta kipulääkeosiosta, jossa epiduraalista on tehty lähestulkoon eutanasiaan verrattava mörkö ja synnytystarinoissa kohdassa "tyytyväinen epiduraaliin" ei yllättäen löydy tarinoita, vaikka kaiken maailman kotisynnytyksistä yms. scheissesta juttua löytyy. Arvostan tuollaisia puolueettomia sivustoja herkille ja haavoittuvaisille, mistään mitään tietämättömille odottajille...not! Ja neuvolakin on alkanut ihan ihmeelliseksi! Neuvolantätini infosi minua, että piikkimattoa ei sitten saa käyttää raskausaikana, koska siitä vapautuu morfiinia. Siis mitä v-i-t-t-u-a? Luulisi, että sentään terveydenhoitajille opetettaisiin jonkinlaista näyttöön perustuvaa suhtautumista asioihin, mutta ei näköjään. Toivottavasti neuvolatätini on iloinen poikkeus kaikkien normaaleiden joukossa. No, siitä nyt riittäisi juttua enemmänkin, mutta ehkä skippaan kuitenkin.
Joo. Olen muuten tuon äsken marmattamani sivuston perusteella ilmeisesti myös altistanut sikiöni kivessyövälle (oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä), koska en ole käyttänyt luonnonkosmetiikkaa (lasketaanko Body Shopin vartalovoit??). Että näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa. Helvetti.
lauantai 11. helmikuuta 2012
Koskahan se syntyy?
Markkinoin tätä blogia raskausblogina(kin), mutten itse asiassa ole juurikaan kirjoittanut mistään raskauteeni liittyvästä, Vauva-lehden dissausta lukuunottamatta.
Kiitos syväreiden (lääketieteen opintojen "gradu", tosin laajuus vain 20-30 op.) ja äitiyslomalla jatkuneen koulunkäynnin, en ole oikein ehtinyt miettiä koko raskautta. Tai tokihan se on mielessä joka päivä, mutta koska mielessä on ollut niin paljon muutakin, ei sille ole tullut yhtä suurta painoarvoa kuin silloin, jos olisin pelkästään äitiyslomaillut jo kuukauden. Näin ollen en lainkaan ihmettele äitejä, jotka ovat lasketun ajan aikoihin aivan täynnä koko raskauttaan ja odottavat vain kärsimättömästi, koska se syntyy.
Itse olen päässyt koko raskauden suhteen aivan naurettavan helpolla. En edelleenkään tunne itseäni erityisen kömpelöksi, minua ei närästä, en paina sataa kiloa ja sormuksetkin mahtuivat nimettömään vielä eiliseen asti. Koko raskauden ajan on ollut pientä yrjöilyä, mutta sekin enemmän mielikuvien kuin varsinaisen pahoinvoinnin provosoimaa (on muuten jännää, kun koirankakan näkeminen tiellä laukaisee oksennusrefleksin, terkut vaan kaikille koirankusettajille, jotka eivät siivoa piskiensä jälkiä!).
Eilen kuitenkin pakkasin sairaalakassin, kun kaverini valisti, että supistusten välissä sen pakkaaminen on kohtalaisen veemäistä hommaa. En sinne kyllä paljoa sisältöä keksinyt - iPadin, kotiintulovaatteet, imetysliivit, liivinsuojuksia, huulirasvan (kuulemma tarpeen), perus kosmetiikat (exl. meikit). Ipanan kotiutumisvaatteet pakkasin jo ehkä viikko sitten samalla, kun pyykkäsin vauvanvaatteet hyllyyn laitettavaksi. Että ilmeisesti tässä jonkinlaista raskaushormonien hyrräämistä on kuitenkin ilmassa! Lasketaankohan siihen myös eilinen petivaatteiden tuuletus raikkaassa -25°C:ssä?
Nyt alkoi kyllä hieman myös jännittää lasketun ajan ollessa ylihuomenna. Lueskelin nimittäin, että raskauden jatkuminen lasketun ajan jälkeen lisää päivä päivältä synnytyskomplikaatioiden määrää. Valtaosa komplikaatioista kylläkin selittyi sikiön suurella koolla, joten siitä tämän ipanamme (viime tiistaina ultrassa painoarvio 2930g) osalta ei toistaiseksi tarvitse huolehtia. Olisihan se kiva, jos tämä syntyisi omia aikojaan, eikä tarvittaisi mitään yliaikasuuskäyntejä äitipolilla, mahdollisista osastokäynnistyksistä tai sektioista puhumattakaan. Tämä nyt kuitenkin on asia, jolle en itse voi yhtään mitään, ja sekös vähän hassulta tuntuukin, kun yleensä olen tottunut suunnittelemaan kaiken varsin jämptisti, ja toistaiseksi suunnitelmat ovat ihmeen hyvin toteutuneetkin.
Ehkä ärsyttävintä onkin, kun ei tosiaan voi suunnitella yhtään mitään. Mietin mm., menisikö tänä iltana leffaan miehen kanssa, mutta koska liput pitää Finnkinolla maksaa etukäteen, en halua ottaa sitä riskiä, että lähtisinkin synnyttämään ja ne jäisivät käyttämättä. Minulla olisi myös lahjakortti kosmetologille (kiitos, anoppi! :) ), mutten viitsi varata sinne aikaa, koska en koskaan tiedä, olenko tuolloin synnyttämässä. Kavereiden kanssa sentään voi sopia treffejä, koska ne voi tarvittaessa helposti perua. Siksi olenkin vain lusinut himassa ja harrastanut kansalaisaktivismia (eli kirjoittanut yhden mielipidekirjoituksen Hesariin, katsotaan, julkaistaanko sitä ikinä), sillä kaikki kivat blogitkin tuntuu olevan koluttu, syvärit aika pitkälti kirjoitettu ja pyykkikorissakaan ei tunnu olevan pestävää.
Imuroinnissa kyllä menee raja - sitä hommaa vihaan sen verran, että se saa edelleenkin jäädä miehelle.
Kiitos syväreiden (lääketieteen opintojen "gradu", tosin laajuus vain 20-30 op.) ja äitiyslomalla jatkuneen koulunkäynnin, en ole oikein ehtinyt miettiä koko raskautta. Tai tokihan se on mielessä joka päivä, mutta koska mielessä on ollut niin paljon muutakin, ei sille ole tullut yhtä suurta painoarvoa kuin silloin, jos olisin pelkästään äitiyslomaillut jo kuukauden. Näin ollen en lainkaan ihmettele äitejä, jotka ovat lasketun ajan aikoihin aivan täynnä koko raskauttaan ja odottavat vain kärsimättömästi, koska se syntyy.
Itse olen päässyt koko raskauden suhteen aivan naurettavan helpolla. En edelleenkään tunne itseäni erityisen kömpelöksi, minua ei närästä, en paina sataa kiloa ja sormuksetkin mahtuivat nimettömään vielä eiliseen asti. Koko raskauden ajan on ollut pientä yrjöilyä, mutta sekin enemmän mielikuvien kuin varsinaisen pahoinvoinnin provosoimaa (on muuten jännää, kun koirankakan näkeminen tiellä laukaisee oksennusrefleksin, terkut vaan kaikille koirankusettajille, jotka eivät siivoa piskiensä jälkiä!).
Eilen kuitenkin pakkasin sairaalakassin, kun kaverini valisti, että supistusten välissä sen pakkaaminen on kohtalaisen veemäistä hommaa. En sinne kyllä paljoa sisältöä keksinyt - iPadin, kotiintulovaatteet, imetysliivit, liivinsuojuksia, huulirasvan (kuulemma tarpeen), perus kosmetiikat (exl. meikit). Ipanan kotiutumisvaatteet pakkasin jo ehkä viikko sitten samalla, kun pyykkäsin vauvanvaatteet hyllyyn laitettavaksi. Että ilmeisesti tässä jonkinlaista raskaushormonien hyrräämistä on kuitenkin ilmassa! Lasketaankohan siihen myös eilinen petivaatteiden tuuletus raikkaassa -25°C:ssä?
Nyt alkoi kyllä hieman myös jännittää lasketun ajan ollessa ylihuomenna. Lueskelin nimittäin, että raskauden jatkuminen lasketun ajan jälkeen lisää päivä päivältä synnytyskomplikaatioiden määrää. Valtaosa komplikaatioista kylläkin selittyi sikiön suurella koolla, joten siitä tämän ipanamme (viime tiistaina ultrassa painoarvio 2930g) osalta ei toistaiseksi tarvitse huolehtia. Olisihan se kiva, jos tämä syntyisi omia aikojaan, eikä tarvittaisi mitään yliaikasuuskäyntejä äitipolilla, mahdollisista osastokäynnistyksistä tai sektioista puhumattakaan. Tämä nyt kuitenkin on asia, jolle en itse voi yhtään mitään, ja sekös vähän hassulta tuntuukin, kun yleensä olen tottunut suunnittelemaan kaiken varsin jämptisti, ja toistaiseksi suunnitelmat ovat ihmeen hyvin toteutuneetkin.
Ehkä ärsyttävintä onkin, kun ei tosiaan voi suunnitella yhtään mitään. Mietin mm., menisikö tänä iltana leffaan miehen kanssa, mutta koska liput pitää Finnkinolla maksaa etukäteen, en halua ottaa sitä riskiä, että lähtisinkin synnyttämään ja ne jäisivät käyttämättä. Minulla olisi myös lahjakortti kosmetologille (kiitos, anoppi! :) ), mutten viitsi varata sinne aikaa, koska en koskaan tiedä, olenko tuolloin synnyttämässä. Kavereiden kanssa sentään voi sopia treffejä, koska ne voi tarvittaessa helposti perua. Siksi olenkin vain lusinut himassa ja harrastanut kansalaisaktivismia (eli kirjoittanut yhden mielipidekirjoituksen Hesariin, katsotaan, julkaistaanko sitä ikinä), sillä kaikki kivat blogitkin tuntuu olevan koluttu, syvärit aika pitkälti kirjoitettu ja pyykkikorissakaan ei tunnu olevan pestävää.
Imuroinnissa kyllä menee raja - sitä hommaa vihaan sen verran, että se saa edelleenkin jäädä miehelle.
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Mielenosoitus ja vaikka mitä!
Pääsin kuin pääsinkin osoittamaan vielä mieltä opiskeluaikanani, ja vielä kaikkine mahoineni! Kaikenlainen kansalaisaktivismi kai nykyajan opiskelijoiden keskuudessa on vähentynyt verrattuna kultaiseen 60- tai 70-lukuun, tai ainakin siirtynyt enemmän sosiaaliseen mediaan, mutta tänään kuitenkin kaikilla lääkispaikkakunnilla järjestettiin mielenosoitus resurssien turvaamiseksi lääkärikoulutuksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on siis suuressa viisaudessaan päättänyt lisätä lääkäreiden koulutusmääriä, mutta nollalla lisärahalla, ja sitä tässä vastustettiin. Tämä koko leikkihän on vain nykyisen opetusministerimme poliittisten irtopisteiden kalastelua, koska Sosiaali- ja terveysministeriö on ilmoittanut, ettei laskelmien perusteella lääkärien lisäkoulutukselle ole tarvetta.
No anyway, me opiskeijat olimme barrikadeilla vain ja ainoastaan koulutuksen laadun turvaamiseksi, sillä nyt jo käsitteellä "pienryhmä" tarkoitetaan 10-12 ihmistä, eli about saman verran kuin ala-asteella luokallani oli oppilaita. Nykyisen opetusministerin suunnitelmilla pienryhmäopetuksista jouduttaisiin karsimaan todennäköisesti hyvin kovalla kädellä ja tuloksena olisi paskoja lääkäreitä. Saas nähdä, kuinka käy!
Ja sitten muihin aiheisiin.
Eräs kaverini (sori anonyymi E, jos luet tätä :D ) teki autolla-ajoreissun Lappiin. Nimittäin lentokoneella. Nimittäin Helsingin kautta lentäen (kun ei täältä suoriakaan lentoja Kittilään mene). Ja miten autolla ajo tähän sitten liittyy? Noh, kyseessä oli kaikille Suomen audimiehille suunnattu tapahtuma, jossa audimiehet ympäri Suomen lensivät Lappiin yhdeksi päiväksi ajamaan pillurallia Muonion jäälle. Luonnollisesti Audit olivat jotain erikoismunanjatkeita, jollaisia ei Suomesta löydy, joten ne oli pitänyt röijätä paikalle niinkin läheltä kuin Saksasta. Ja ilmeisesti tarkoitus oli palauttaa ne sinne Saksaan tämän testosteronihöyrytapahtuman päätteeksi, sillä kuka nyt Suomessa kyseisiä erikoismalleja haluaisi ostaa, varsinkaan valmiiksi rällättyinä. Että onnea vaan Audi! Mielestäni kyseiset autot ylihintaisine huoltoineen ja muine typerine kuluineen ovat olleet tähänkin asti turhakkeita sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta varsinkin kyseisen markkinointi-/ munankasvatus-/ elvistely-/ mikälietapahtuman seurauksena meidän perheessä ajetaan Volkkarilla jatkossakin.
Ja kertakäyttövaippojen käytöstä en aio potea huonoa ekologista omaatuntoa.
Ei muuta.
No anyway, me opiskeijat olimme barrikadeilla vain ja ainoastaan koulutuksen laadun turvaamiseksi, sillä nyt jo käsitteellä "pienryhmä" tarkoitetaan 10-12 ihmistä, eli about saman verran kuin ala-asteella luokallani oli oppilaita. Nykyisen opetusministerin suunnitelmilla pienryhmäopetuksista jouduttaisiin karsimaan todennäköisesti hyvin kovalla kädellä ja tuloksena olisi paskoja lääkäreitä. Saas nähdä, kuinka käy!
Ja sitten muihin aiheisiin.
Eräs kaverini (sori anonyymi E, jos luet tätä :D ) teki autolla-ajoreissun Lappiin. Nimittäin lentokoneella. Nimittäin Helsingin kautta lentäen (kun ei täältä suoriakaan lentoja Kittilään mene). Ja miten autolla ajo tähän sitten liittyy? Noh, kyseessä oli kaikille Suomen audimiehille suunnattu tapahtuma, jossa audimiehet ympäri Suomen lensivät Lappiin yhdeksi päiväksi ajamaan pillurallia Muonion jäälle. Luonnollisesti Audit olivat jotain erikoismunanjatkeita, jollaisia ei Suomesta löydy, joten ne oli pitänyt röijätä paikalle niinkin läheltä kuin Saksasta. Ja ilmeisesti tarkoitus oli palauttaa ne sinne Saksaan tämän testosteronihöyrytapahtuman päätteeksi, sillä kuka nyt Suomessa kyseisiä erikoismalleja haluaisi ostaa, varsinkaan valmiiksi rällättyinä. Että onnea vaan Audi! Mielestäni kyseiset autot ylihintaisine huoltoineen ja muine typerine kuluineen ovat olleet tähänkin asti turhakkeita sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta varsinkin kyseisen markkinointi-/ munankasvatus-/ elvistely-/ mikälietapahtuman seurauksena meidän perheessä ajetaan Volkkarilla jatkossakin.
Ja kertakäyttövaippojen käytöstä en aio potea huonoa ekologista omaatuntoa.
Ei muuta.
lauantai 4. helmikuuta 2012
Ihan sellaista vaan..
.. että meillä kokattiin tänään kuusi tuntia. Ja jälki oli sen mukaista. Ja Glorian Ruoka&Viinille tiedoksi, ettei ne gruyere-raviolit sipuliliemessä nyt niin vitun ihmeellisiä olleet.
Hyvää tässä päivässä oli se, että meillä on tiskikone.
Hyvää tässä päivässä oli se, että meillä on tiskikone.
tiistai 31. tammikuuta 2012
Sweet harmony.
Loma sopii minulle. Viimeiset neljä päivää (perjantaista maanantaihin) olen viettänyt äitiyslomaa as it should be: löhöillyt sohvalla, neulonut vauvalle torkkupeittoa (kyllä, minä olen ryhtynyt neulojaksi!), tutustunut moneen uuteen, kiinnostavaan blogiin (kiitos Char, Coco sekä Katja), kyläillyt muutamankin ystäväni luona ja ennen kaikkea yrittänyt unohtaa kaiken lääketieteeseen liittyvän. Erityisesti viimeisin näistä on lisännyt sitä sisäistä hyvinvointia, johon postauksen otsikkokin viittaa.
Kunnes tänään sitten kävin psykiatrian harkassa. Heti alkuun opettaja ilmoitti, että jatkossa kyseisen harkan kaltaisista pienryhmäopetuksista (8-10 henkilöä) luovutaan, koska eräs Suomen tämän hetken tyhmimmistä päättäjistä on päättänyt lisätä koulutusmääriä (muistaakseni) 160 henkilöllä, joista 30 tulisi omalle opiskelupaikkakunnalleni. Senttiäkään lisää rahaa ei ole luvassa, joten tällä hetkellä erinomainen, tosin jo käytössä olevien resurssien äärirajoilla toimiva lääketieteen opetus jouduttaneen romuttamaan täysin ja ilmeisesti jatkossa toteuttamaan opetus kokonaan kirjekurssilla. Noh, heti opetuksen perään, tietysti, eksyin toiselle vaaravyöhykkeelle, Hesarin keskustelupalstalle. Eksyin sinne lähinnä uutisen perusteella, missä peräänkuulutettiin lisärahoitusta lääketieteen tutkimukseen, jotta saavutettu taso saataisiin säilymään jatkossakin. Eipä keskustelupalstalla tälläkään kertaa keskusteltu varsinaisesta uutisesta, vaan siitä, miten ratkaisu koko maailman kaikkiin ongelmiin olisi kouluttaa lisää lääkäreitä (sillä oletuksella, että myös koulutuksen rahoitus lisääntyy, as if), pakottaa lääkärit perähikiälle loppuelämäkseen, laskea lääkäreiden palkkoja sadalla prosentilla ynnä muuta sellaista (todennäköisesti itse terveydenhuoltopalveluita raskaalla kädellä kuormittavien) selkeästi mistään mitään tietämättömien urpojen nillitystä. Harmonia oli tipotiessään.
Tästä päästäänkin aiheeseen, josta eräs lukijoistani (jee, minulla on sellaisia!!) toivoi minulta kirjoitusta: miksi päätin ryhtyä lääkäriksi?
Noh, alkuperäinen ajatukseni kolmevuotiaana oli ryhtyä sairaanhoitaja-lentokapteeniksi. Kuitenkin pelkäsin lentämistä ja kolmivuotiaan kapasiteetillani päättelin, ettei näin ollen lentäjän ammatti välttämättä olisi se fiksuin. Sitten ajattelin, että pitäisi siis olla työ, jossa yhdistyvät lentäjän vastuu (ja status, en tod. tajua, miten kolmivuotias voi edes ajatella noin!:D) ja jollakin lailla sairaanhoitajan duunit (tietämättä aiheesta sen enempää silloin), ja loogisen päättelyni tulos oli tietenkin lääkäri. Jollakin tavalla fakkiuduin tähän ajatukseen jo kolmivuotiaana ja sukulaisten painostuksesta muuhun ja omista vaihtoehtoisista suunnitelmistani (sisustussuunnittelija, juristi, näyttelijä, ensimmäinen naispresidentti) huolimatta jäi lääkärin ammatti ainoaksi realistiseksi ja kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Olin myös melkoinen maailmanparantajahippi yläasteella ja lisäksi erään lähiomaiseni kuolema syöpäsairauteen hyvin nuorella iällä olivat varmasti tukemassa tätä ratkaisua.
Tämän kirjoituksen alussa totesin, että erityisesti kaiken lääketieteeseen liittyvän unohtaminen on parantanut fiiliksiäni ja ollut tervetullutta. Tarkoittaako se siis, että lääkäriksi ryhtyminen kaduttaa? No ei helvetissä. En edelleenkään voisi kuvitella tekeväni mitään muuta; lääketiede on parhaimmillaan salapoliisityötä, arvoitusten ratkomista, kanssakäymistä (mukavien) ihmisten kanssa, onnistumisen kokemuksia ja puhdasta työn iloa. Sen sijaan monet lääketieteeseen liittyvät käytännön asiat vituttavat, surettavat, suututtavat, turhauttavat, ahdistavat ja saavat miettimään, mitä helvetin järkeä oli kuluttaa kuusi vuotta (and counting) elämästään moisen roskan opetteluun. Tällä tarkoitan turhaa byrokratiaa, ikäviä asenteita, julkista kirjoittelua, julkista päätöksentekoa, tietojärjestelmiä, resurssipulaa, kiirettä, väsymystä, sitä, että kaikkiin nykyihmisen ongelmiin haetaan jotain diagnoosia, vaikka todellinen syy on aivan muu kuin lääketieteellinen... Got it?
Joten loma sopii minulle. Vauvankin saavuttua voin vaipanvaihdon, tissitaisteluiden ja valvomisen lisäksi satunnaisesti keskittyä myös sisustushaaveiluihin, muotiin, kivan kevyisiin blogeihin ja kaikkeen muuhunkin sellaiseen itselleni normaaliin, johon ei kaiken työkiireen keskellä ole riittänyt aikaa, tai ainakaan energiaa. Ja tämän tulevan puolen vuoden aikana voisin opetella estämään pääsyni kaiken maailman idioottien kansoittamille keskustelupalstoille, koska ne eivät sisäistä harmoniaani ainakaan lisää.
 |
| Vaikka vihaankin opiskelupaikkakuntaani yleisesti ottaen ns. helvetisti, täällä on välillä ihan nättiä. Vaikkakin -28,5 C° at the moment. |
Kunnes tänään sitten kävin psykiatrian harkassa. Heti alkuun opettaja ilmoitti, että jatkossa kyseisen harkan kaltaisista pienryhmäopetuksista (8-10 henkilöä) luovutaan, koska eräs Suomen tämän hetken tyhmimmistä päättäjistä on päättänyt lisätä koulutusmääriä (muistaakseni) 160 henkilöllä, joista 30 tulisi omalle opiskelupaikkakunnalleni. Senttiäkään lisää rahaa ei ole luvassa, joten tällä hetkellä erinomainen, tosin jo käytössä olevien resurssien äärirajoilla toimiva lääketieteen opetus jouduttaneen romuttamaan täysin ja ilmeisesti jatkossa toteuttamaan opetus kokonaan kirjekurssilla. Noh, heti opetuksen perään, tietysti, eksyin toiselle vaaravyöhykkeelle, Hesarin keskustelupalstalle. Eksyin sinne lähinnä uutisen perusteella, missä peräänkuulutettiin lisärahoitusta lääketieteen tutkimukseen, jotta saavutettu taso saataisiin säilymään jatkossakin. Eipä keskustelupalstalla tälläkään kertaa keskusteltu varsinaisesta uutisesta, vaan siitä, miten ratkaisu koko maailman kaikkiin ongelmiin olisi kouluttaa lisää lääkäreitä (sillä oletuksella, että myös koulutuksen rahoitus lisääntyy, as if), pakottaa lääkärit perähikiälle loppuelämäkseen, laskea lääkäreiden palkkoja sadalla prosentilla ynnä muuta sellaista (todennäköisesti itse terveydenhuoltopalveluita raskaalla kädellä kuormittavien) selkeästi mistään mitään tietämättömien urpojen nillitystä. Harmonia oli tipotiessään.
Tästä päästäänkin aiheeseen, josta eräs lukijoistani (jee, minulla on sellaisia!!) toivoi minulta kirjoitusta: miksi päätin ryhtyä lääkäriksi?
Noh, alkuperäinen ajatukseni kolmevuotiaana oli ryhtyä sairaanhoitaja-lentokapteeniksi. Kuitenkin pelkäsin lentämistä ja kolmivuotiaan kapasiteetillani päättelin, ettei näin ollen lentäjän ammatti välttämättä olisi se fiksuin. Sitten ajattelin, että pitäisi siis olla työ, jossa yhdistyvät lentäjän vastuu (ja status, en tod. tajua, miten kolmivuotias voi edes ajatella noin!:D) ja jollakin lailla sairaanhoitajan duunit (tietämättä aiheesta sen enempää silloin), ja loogisen päättelyni tulos oli tietenkin lääkäri. Jollakin tavalla fakkiuduin tähän ajatukseen jo kolmivuotiaana ja sukulaisten painostuksesta muuhun ja omista vaihtoehtoisista suunnitelmistani (sisustussuunnittelija, juristi, näyttelijä, ensimmäinen naispresidentti) huolimatta jäi lääkärin ammatti ainoaksi realistiseksi ja kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Olin myös melkoinen maailmanparantajahippi yläasteella ja lisäksi erään lähiomaiseni kuolema syöpäsairauteen hyvin nuorella iällä olivat varmasti tukemassa tätä ratkaisua.
Tämän kirjoituksen alussa totesin, että erityisesti kaiken lääketieteeseen liittyvän unohtaminen on parantanut fiiliksiäni ja ollut tervetullutta. Tarkoittaako se siis, että lääkäriksi ryhtyminen kaduttaa? No ei helvetissä. En edelleenkään voisi kuvitella tekeväni mitään muuta; lääketiede on parhaimmillaan salapoliisityötä, arvoitusten ratkomista, kanssakäymistä (mukavien) ihmisten kanssa, onnistumisen kokemuksia ja puhdasta työn iloa. Sen sijaan monet lääketieteeseen liittyvät käytännön asiat vituttavat, surettavat, suututtavat, turhauttavat, ahdistavat ja saavat miettimään, mitä helvetin järkeä oli kuluttaa kuusi vuotta (and counting) elämästään moisen roskan opetteluun. Tällä tarkoitan turhaa byrokratiaa, ikäviä asenteita, julkista kirjoittelua, julkista päätöksentekoa, tietojärjestelmiä, resurssipulaa, kiirettä, väsymystä, sitä, että kaikkiin nykyihmisen ongelmiin haetaan jotain diagnoosia, vaikka todellinen syy on aivan muu kuin lääketieteellinen... Got it?
Joten loma sopii minulle. Vauvankin saavuttua voin vaipanvaihdon, tissitaisteluiden ja valvomisen lisäksi satunnaisesti keskittyä myös sisustushaaveiluihin, muotiin, kivan kevyisiin blogeihin ja kaikkeen muuhunkin sellaiseen itselleni normaaliin, johon ei kaiken työkiireen keskellä ole riittänyt aikaa, tai ainakaan energiaa. Ja tämän tulevan puolen vuoden aikana voisin opetella estämään pääsyni kaiken maailman idioottien kansoittamille keskustelupalstoille, koska ne eivät sisäistä harmoniaani ainakaan lisää.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Voihan Vauva!
Jo aiemmin lupailin, että seuraavana on vuorossa Vauva-lehden haukkuminen. Olen suunnitellut tätä postausta jo tovin, mutten ole päässyt sopivaan hurmosmoodiin kyseisen postauksen tekemiseksi, joten olen siirtänyt kirjoitusta aina vain tulevaisuuteen.
Tilasin Vauva-lehden näytenumeron joskus marraskuussa, ja sain näytteeksi numeron 12/2011. Kuvittelin, että alan tilaamaan tätä lehteä, mutta onneksi vastoin normaalia käytöstäni päätin tutustua ennen tilauksen tekemistä kyseiseen aviisiin.
Siis OMG, mitä scheissea! Nyt täytyy miettiä hyvin tarkkaan, miten ja kuinka paljon solvaan lehdessä haastateltuja ihmisiä, kun he ovat kuitenkin ilmeisesti ihan olemassa olevia henkilöitä, eivätkä mielikuvitustyyppejä (harmi sinänsä).
Ensimmäisenä silmiini pomppaa sivulta 38 juttu, jossa Tuomas Enbuske (mielestäni kohtuu viisas mies) ja joku anonyymi ekoisi keskustelevat vanhemmuuden aatteista. Tämä anonyymiksi jätettävä keskustelun vastapuoli ilmoittaa heti haastattelun alussa, ettei aio ilmoittaa lapsensa sukupuolta, koska "kyse ei ole tytöstä tai pojasta vaan ensisijaisesti vauvasta". Sori nyt vaan, mutta biologia tekee meistä tyttöjä ja poikia (paskan tuurin käydessä hermafrodiitteja), eikä se ole mikään arvo- tai valintakysymys. Kauheen kiva sille lapselle sitten taaperoiässä, kun sen kaikki kaverit tietää, onko ne tyttöjä vai poikia, mutta tämä yksi sankari ei ole eri sukupuolista koskaan kuullutkaan. Tietenkään tämä sukupuoleton ihmislapsi ei myöskään perheessään altistu tutin käytölle, koska "sen käyttö on lapsen ilmaisun tukahduttamista". Itse olen tavannut varsin monia lapsia, jotka sylkäisevät tutin suustaan, jos eivät sitä halua syödä. Kai se on ilmaisua sekin? En itsekään ole omalle lapselleni tuttia vielä hommannut, vaan katson ensin, onko sille ylipäänsä tarvetta. Jos tutti tämän tulevan ipanani sitten onnelliseksi tekee, niin en kyllä usko, että hänen ilmaisunvapautensa tutin lutkuttamisesta tulee kärsimään. Ja toisin kuin ekoisin kotona, meillä ipana tulee kyllä nukkumaan häkkisängyssään (ensimmäiset kuukaudet perintökehdossaan), eikä perhepedissä ihan vain siksi, ettemme halua altistaa häntä kätkytkuolemalle.
No joo, olihan tuossa haastattelussa tällä anonyymilla ekoisillä ihan kauniitakin ajatuksia mm. yhdenvertaisuudesta lasten hoidossa ja niin edelleen, mutta pitääkö kaikki vetää aina niin överiksi? Onnittelen kyllä heidän koko perhettään siitä, etteivät sentään päätyneet kotisynnytykseen luonnonmukaisen synnytyksen toiveissaan, kun jutusta saa sellaisen kuvan, että homma olisi kotona voinut päättyä ikävästikin.
Heti pari aukeamaa ensimmäisen tunteita herättäneen jutun jälkeen on haastattelu kahdesta äidistä, jotka tilittävät tuntemuksiaan äitiydestä. Juttu on sinänsä ihan ok ja tuo ajattelemisen aihetta itsellenikin, koska olen jotenkin ajatellut, ettei äitiys nyt niin paljon voi elämääni tai persoonaani muuttaa (ilmeisesti olen onnellisen väärässä?). Kuitenkin kun akateemisesti koulutettu, sinänsä ilmeisesti ihan älykäs nainen kertoo kirkkain silmin, ettei vauvan takia ole päässyt kolmeen vuorokauteen suihkuun, niin ihan rehellisesti voin kyllä sanoa, että turha siitä on sitä vauvaa syyttää.
Yhdessä jutussa kirjoitetaan maalaisperheestä, jossa toinen vanhemmista opiskelee. Jutussa kerrotaan, että "päivä on poikkeuksellinen, sillä Elli (6kk) on ensimmäistä kertaa yli kolme tuntia ilman mahdollisuuttakaan tissiin". Voi ei, nyt se varmaan kuolee nälkään. Varsinkin kun WHO:n suosituksen mukaan tässä vaiheessa pitäisi antaa jo kiinteitäkin, jos nyt ei halua kaikkia maailman allergioita lapselleen. Ok, tuo oli hyvin irrallinen lause jutusta kokonaisuudessaan, mutta vituttaa, kun rivien väliin tungetaan joka juttuun jotain viitteitä jostain helvetin superäitiydestä ja siitä, miten naisella ei lapsensaannin jälkeen saisi olla mitään omaa elämää ainakaan ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Tiedoksi lastensuojeluviranomaisille ja kaikille muillekin - kurssillamme on valmistujaisjuhlat 28.4. ipanamme ollessa n. 2 kuukautta ja siiheksi on mummo tilattu hoitoreissulle, kun tämä mutsi aikoo vetää kuohuviinihiprakat!
Sokerina pohjalla oli vielä juttu naisesta, joka vaati saada sektion periaatteellisista syistä. Siis WTF, äidillä on periaate, että hän haluaa sektion, riskeistä viis. Ihan sama, altistuuko lapsi tulevassa elämässään tulehduksellisille suolistosairauksille tai muille autoimmuunischeisseille, kunhan mutsi saa pitää kiinni periaatteistaan? Jutussa nainen myös kertoi kokeneensa, että ensimmäisessä (alatie-) synnytyksessään koki menettäneensä jotain lapsensa ensihetkistä, koska oli itse niin sumussa synnyttämisen jälkeen. Sektiossahan äiti pääseekin heräämöstä käsin ja kaikkine leikkaussalimanöövereineen tosi hyvin kiinni vauvan ensihetkiin - isä ja kätilöhän vievät lapsen aika hiton kauaksi äidin luota pitkäksi aikaa.
Taivas varjele, mitä täältä vielä tulisi, jos jatkaisin tästä aiheesta kirjoittamista yhtään pidemmälle. Ehkä on hyvä loppuun todeta, että meikäläinen on ehdottomasti Glorian ja sisustuslehtien lukija-ainesta, ja Vauva-lehdet sun muut superäitiysraamatut voi jättää niille, ketkä kokevat niitä enemmän tarvitsevansa.
Tilasin Vauva-lehden näytenumeron joskus marraskuussa, ja sain näytteeksi numeron 12/2011. Kuvittelin, että alan tilaamaan tätä lehteä, mutta onneksi vastoin normaalia käytöstäni päätin tutustua ennen tilauksen tekemistä kyseiseen aviisiin.
Siis OMG, mitä scheissea! Nyt täytyy miettiä hyvin tarkkaan, miten ja kuinka paljon solvaan lehdessä haastateltuja ihmisiä, kun he ovat kuitenkin ilmeisesti ihan olemassa olevia henkilöitä, eivätkä mielikuvitustyyppejä (harmi sinänsä).
Ensimmäisenä silmiini pomppaa sivulta 38 juttu, jossa Tuomas Enbuske (mielestäni kohtuu viisas mies) ja joku anonyymi ekoisi keskustelevat vanhemmuuden aatteista. Tämä anonyymiksi jätettävä keskustelun vastapuoli ilmoittaa heti haastattelun alussa, ettei aio ilmoittaa lapsensa sukupuolta, koska "kyse ei ole tytöstä tai pojasta vaan ensisijaisesti vauvasta". Sori nyt vaan, mutta biologia tekee meistä tyttöjä ja poikia (paskan tuurin käydessä hermafrodiitteja), eikä se ole mikään arvo- tai valintakysymys. Kauheen kiva sille lapselle sitten taaperoiässä, kun sen kaikki kaverit tietää, onko ne tyttöjä vai poikia, mutta tämä yksi sankari ei ole eri sukupuolista koskaan kuullutkaan. Tietenkään tämä sukupuoleton ihmislapsi ei myöskään perheessään altistu tutin käytölle, koska "sen käyttö on lapsen ilmaisun tukahduttamista". Itse olen tavannut varsin monia lapsia, jotka sylkäisevät tutin suustaan, jos eivät sitä halua syödä. Kai se on ilmaisua sekin? En itsekään ole omalle lapselleni tuttia vielä hommannut, vaan katson ensin, onko sille ylipäänsä tarvetta. Jos tutti tämän tulevan ipanani sitten onnelliseksi tekee, niin en kyllä usko, että hänen ilmaisunvapautensa tutin lutkuttamisesta tulee kärsimään. Ja toisin kuin ekoisin kotona, meillä ipana tulee kyllä nukkumaan häkkisängyssään (ensimmäiset kuukaudet perintökehdossaan), eikä perhepedissä ihan vain siksi, ettemme halua altistaa häntä kätkytkuolemalle.
No joo, olihan tuossa haastattelussa tällä anonyymilla ekoisillä ihan kauniitakin ajatuksia mm. yhdenvertaisuudesta lasten hoidossa ja niin edelleen, mutta pitääkö kaikki vetää aina niin överiksi? Onnittelen kyllä heidän koko perhettään siitä, etteivät sentään päätyneet kotisynnytykseen luonnonmukaisen synnytyksen toiveissaan, kun jutusta saa sellaisen kuvan, että homma olisi kotona voinut päättyä ikävästikin.
Heti pari aukeamaa ensimmäisen tunteita herättäneen jutun jälkeen on haastattelu kahdesta äidistä, jotka tilittävät tuntemuksiaan äitiydestä. Juttu on sinänsä ihan ok ja tuo ajattelemisen aihetta itsellenikin, koska olen jotenkin ajatellut, ettei äitiys nyt niin paljon voi elämääni tai persoonaani muuttaa (ilmeisesti olen onnellisen väärässä?). Kuitenkin kun akateemisesti koulutettu, sinänsä ilmeisesti ihan älykäs nainen kertoo kirkkain silmin, ettei vauvan takia ole päässyt kolmeen vuorokauteen suihkuun, niin ihan rehellisesti voin kyllä sanoa, että turha siitä on sitä vauvaa syyttää.
Yhdessä jutussa kirjoitetaan maalaisperheestä, jossa toinen vanhemmista opiskelee. Jutussa kerrotaan, että "päivä on poikkeuksellinen, sillä Elli (6kk) on ensimmäistä kertaa yli kolme tuntia ilman mahdollisuuttakaan tissiin". Voi ei, nyt se varmaan kuolee nälkään. Varsinkin kun WHO:n suosituksen mukaan tässä vaiheessa pitäisi antaa jo kiinteitäkin, jos nyt ei halua kaikkia maailman allergioita lapselleen. Ok, tuo oli hyvin irrallinen lause jutusta kokonaisuudessaan, mutta vituttaa, kun rivien väliin tungetaan joka juttuun jotain viitteitä jostain helvetin superäitiydestä ja siitä, miten naisella ei lapsensaannin jälkeen saisi olla mitään omaa elämää ainakaan ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Tiedoksi lastensuojeluviranomaisille ja kaikille muillekin - kurssillamme on valmistujaisjuhlat 28.4. ipanamme ollessa n. 2 kuukautta ja siiheksi on mummo tilattu hoitoreissulle, kun tämä mutsi aikoo vetää kuohuviinihiprakat!
Sokerina pohjalla oli vielä juttu naisesta, joka vaati saada sektion periaatteellisista syistä. Siis WTF, äidillä on periaate, että hän haluaa sektion, riskeistä viis. Ihan sama, altistuuko lapsi tulevassa elämässään tulehduksellisille suolistosairauksille tai muille autoimmuunischeisseille, kunhan mutsi saa pitää kiinni periaatteistaan? Jutussa nainen myös kertoi kokeneensa, että ensimmäisessä (alatie-) synnytyksessään koki menettäneensä jotain lapsensa ensihetkistä, koska oli itse niin sumussa synnyttämisen jälkeen. Sektiossahan äiti pääseekin heräämöstä käsin ja kaikkine leikkaussalimanöövereineen tosi hyvin kiinni vauvan ensihetkiin - isä ja kätilöhän vievät lapsen aika hiton kauaksi äidin luota pitkäksi aikaa.
Taivas varjele, mitä täältä vielä tulisi, jos jatkaisin tästä aiheesta kirjoittamista yhtään pidemmälle. Ehkä on hyvä loppuun todeta, että meikäläinen on ehdottomasti Glorian ja sisustuslehtien lukija-ainesta, ja Vauva-lehdet sun muut superäitiysraamatut voi jättää niille, ketkä kokevat niitä enemmän tarvitsevansa.
lauantai 21. tammikuuta 2012
Here we go again!
Jaahas, saapa nähdä, onko tällä blogilla enää yhtään lukijaa, kun aggressiivisen alun jälkeen olen pitänyt toista kuukautta hiljaiseloa. Olin joululoman seudun, eli virallista äitiyslomaa edeltävät viikot töissä terveyskeskuksessa ja tuo työ vei mehut niin totaalisesti, etten iltaisin jaksanut edes avautua mistään. Eikä työasioista tilittäminen blogissa nyt muutenkaan ole ehkä ajatuksista fiksuin.
Virallinen äitiysloma alkoi siis 9.1.2012, mutta käytännössä tämä ei ole vielä näkynyt arjessani mitenkään. Koulun puolesta käytävänä olisi vielä n. 14 psykiatrian ryhmäopetusta (joista tähän mennessä neljä lusittu), ennen kuin ipanan suvaitsisi saapua. Viimeisin noista opetuksista on 15.2. lasketun ajan ollessa 13.2., joten jännä nähdä, saanko kaiken käytyä. Jos ipana on tullut äitiinsä, ei se kyllä paljon kuuntele kainoja toivomuksiani syntymisajankohdan suhteen :P
Jännä nähdä, mihin suuntaan tekstini kallistuvat äitiyshoureitteni keskellä. Kaikki työhön liittyvä kiinnostaa tällä hetkellä äärettömän vähän, ja mielummin lueskelen sisustuslehtiä ja pesen vauvanvaatteita. Miehen kanssa bongasimmekin tulevalta kotipaikkakunnaltamme työn alla olevan kerrostaloasunnon, jonka varasimme, ja nyt olen ihan fiiliksissä miettinyt asunnon tulevia sisustusratkaisuja. Voi olla, että niistä tulee lisää kirjoittelua myöhemmin.
Yksi jännittävä uutinen alaani liittyen julkaistiin surullisenkuuluisan Valviran sivuilla. Kyse on lyhykäisyydessään siitä, että tietyt kurssit suoritettuaan lääketieteen opiskelija on oikeutettu työskentelemään lääkärin sijaisena ja tätä työskentelyoikeutta lähes kaikki medisiinarit hyödyntävät. Lisensiaatiksi valmistumisen jälkeen tulee Valvirasta johtuen kuitenkin n. viiden päivän aukko, jolloin lääketieteen lisensiaatti ei ole enää opiskelija, muttei ole saanut vielä Valviran virallista laillistustakaan, joten lain mukaan tämä lisensiaatti ei ole myöskään oikeutettu työskentelemään lääkärinä. Näin ollen joka vuosi valmistuvat 600 lääkäriä joutuvat viikon pakkolomalle tästä omituisesta lakipykälästä johtuen. Kun ajatellaan, että suurin osa (vaikka nyt 500 näistä valmistuvista) menisi töihin terveyskeskukseen, ja vastaanottoaika olisi vaikka puoli tuntia, tulee tämän lakipykälän johdosta 37 500 lääkäriajan vaje terveyskeskuksiin :D MIETTIKÄÄ, ja vielä itketään terveyskeskusten lääkäripulasta!
No, hauskintahan tässä on se, että ilmeisesti systeemi on kussut jo vuosikausia, ja vasta nyt tämä asia on huomattu. Itse asiassa koko juttu lähti liikkeelle siitä, että valmistumisinfossamme yksi kurssilaisemme kysyi, saako LL-tutkinnon suoritettuaan työskennellä, ennen kuin virallinen Valviran laillistamispäätös on tullut, ja vastaus oli, että totta kai. No, kun tätä asiaa sitten lähdettiin Valvirasta selvittelemään, niin sielläkin herättiin, että "ei helvetti, ei muuten saakaan". Näin ollen Valviran kontolla on aika monta kymmentä valelääkärin työvuotta, jos ajatellaan, että männävuosina tällaisesta ei ole ollut hajuakaan. Tähän, niin kuin moneen muuhunkin Suomen yhteiskunnalliseen erityispiirteeseen pätee klassinen sananparsi "kaikki muu on paskaa, paitsi kusi".
Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja jatkaa Koti ja Keittiön lukemista. Seuraavassa blogipostauksessani aion haukkua Vauva-lehden! Pysykää kartalla, keitä vielä mukana on ;)
Virallinen äitiysloma alkoi siis 9.1.2012, mutta käytännössä tämä ei ole vielä näkynyt arjessani mitenkään. Koulun puolesta käytävänä olisi vielä n. 14 psykiatrian ryhmäopetusta (joista tähän mennessä neljä lusittu), ennen kuin ipanan suvaitsisi saapua. Viimeisin noista opetuksista on 15.2. lasketun ajan ollessa 13.2., joten jännä nähdä, saanko kaiken käytyä. Jos ipana on tullut äitiinsä, ei se kyllä paljon kuuntele kainoja toivomuksiani syntymisajankohdan suhteen :P
Jännä nähdä, mihin suuntaan tekstini kallistuvat äitiyshoureitteni keskellä. Kaikki työhön liittyvä kiinnostaa tällä hetkellä äärettömän vähän, ja mielummin lueskelen sisustuslehtiä ja pesen vauvanvaatteita. Miehen kanssa bongasimmekin tulevalta kotipaikkakunnaltamme työn alla olevan kerrostaloasunnon, jonka varasimme, ja nyt olen ihan fiiliksissä miettinyt asunnon tulevia sisustusratkaisuja. Voi olla, että niistä tulee lisää kirjoittelua myöhemmin.
Yksi jännittävä uutinen alaani liittyen julkaistiin surullisenkuuluisan Valviran sivuilla. Kyse on lyhykäisyydessään siitä, että tietyt kurssit suoritettuaan lääketieteen opiskelija on oikeutettu työskentelemään lääkärin sijaisena ja tätä työskentelyoikeutta lähes kaikki medisiinarit hyödyntävät. Lisensiaatiksi valmistumisen jälkeen tulee Valvirasta johtuen kuitenkin n. viiden päivän aukko, jolloin lääketieteen lisensiaatti ei ole enää opiskelija, muttei ole saanut vielä Valviran virallista laillistustakaan, joten lain mukaan tämä lisensiaatti ei ole myöskään oikeutettu työskentelemään lääkärinä. Näin ollen joka vuosi valmistuvat 600 lääkäriä joutuvat viikon pakkolomalle tästä omituisesta lakipykälästä johtuen. Kun ajatellaan, että suurin osa (vaikka nyt 500 näistä valmistuvista) menisi töihin terveyskeskukseen, ja vastaanottoaika olisi vaikka puoli tuntia, tulee tämän lakipykälän johdosta 37 500 lääkäriajan vaje terveyskeskuksiin :D MIETTIKÄÄ, ja vielä itketään terveyskeskusten lääkäripulasta!
No, hauskintahan tässä on se, että ilmeisesti systeemi on kussut jo vuosikausia, ja vasta nyt tämä asia on huomattu. Itse asiassa koko juttu lähti liikkeelle siitä, että valmistumisinfossamme yksi kurssilaisemme kysyi, saako LL-tutkinnon suoritettuaan työskennellä, ennen kuin virallinen Valviran laillistamispäätös on tullut, ja vastaus oli, että totta kai. No, kun tätä asiaa sitten lähdettiin Valvirasta selvittelemään, niin sielläkin herättiin, että "ei helvetti, ei muuten saakaan". Näin ollen Valviran kontolla on aika monta kymmentä valelääkärin työvuotta, jos ajatellaan, että männävuosina tällaisesta ei ole ollut hajuakaan. Tähän, niin kuin moneen muuhunkin Suomen yhteiskunnalliseen erityispiirteeseen pätee klassinen sananparsi "kaikki muu on paskaa, paitsi kusi".
Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja jatkaa Koti ja Keittiön lukemista. Seuraavassa blogipostauksessani aion haukkua Vauva-lehden! Pysykää kartalla, keitä vielä mukana on ;)
maanantai 28. marraskuuta 2011
Avautuminen kannattaa aina.
Nyt viikon hiljaiselon jälkeen ehdin vihdoin palata blogini ääreen. Männäviikolla on tapahtunut niin mediassa kuin privaattirintamallakin yhtä sun toista, joka on ärsyttänyt ja ilostuttanut, mutta nyt, kun pitäisi suoltaa tekstiä, tunnen itseni jännän seesteiseksi. Kenties hieman kaivamalla jotain asiaa kuitenkin löytyy.
Olin siis neljä päivää viime viikolla töissä susirajalla pienessä terveyskeskuksessa. Jokuhan systeemissä mättää, jos neljän päivän urakoinnin jälkeen on valmis jättämään lääkärin työt ainakin puoleksi vuodeksi ja lähtemään mieluummin vaikka surffaamaan. Harmi, kun tällä keskivartalolla moinen ei onnistu, eikä olisi kyllä rahaakaan. Noh, toki noihin neljään päivään mahtui myös monta onnistumisen kokemusta ja mukavaa kohtaamista potilaiden kanssa, mutta niille, jotka kuvittelette terveyskeskuslääkärin työn olevan jotenkin helppoa ja yksinkertaista, ja että "neljän vuoden pikakoulutus ammattikorkeakoulussa terveyskeskuslääkäriksi olisi ihan riittävä" (suora lainaus jonkun valopään ideasta jollakin keskustelupalstalla), niin sanon, että HV, ei muuten ole. Vaikeampaa alaa ei lääketieteessä ole, eikä arvauskeskus-avautumiset muuten tee työstä tippaakaan helpompaa.
Viime lauantai oli ihana löhöpäivä, kunnes peruspalveluministerimme Maria Guzenina-Richardson avautui suomalaisen terveydenhuollon ylivoimaisesti suurimmasta ongelmasta - lääkäreiden suurista palkoista. Hänen ehdotuksensa oli, että keikkalääkäreiden palkat tippuvat samantien, kun lääkäreiden koulutusmääriä lisätään. Ihan jännittävää olisi testata idean toimivuus käytännössä, koska äkkiseltään en keksi, millä mekanismilla tämä tapahtuisi. Ministeri sen enempää kuin valtaosa Suomen kansastakaan ei taida olla tietoisia siitä, että lääkäreiden koulutusmääriä lisättiin jo 2000-luvun alussa, ja tulokset alkavat pitkien koulutusaikojen takia näkyä vasta nyt. Laitoin ministerille sähköpostilla kehitysideoita terveyskeskusten toimivuuden lisäämiseksi, saas nähdä, menevätkö perille.
Tulin eilen vanhaan kotikaupunkiini ensin pakolliselle terveyskeskusharjoittelujaksolle, ja sen jälkeen jatkan kuusi viikkoa töissä samassa paikassa. Hyvää siis tässä päivässä olikin se, ettei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kukaan meinannut ajaa suojatiellä päälle katua ylittäessäni ja autot pysähtyivät suosiolla antamaan tietä! Ruokakaupassa kukaan ei myöskään haahuillut päämäärättömäksi ympäriinsä, ei törmäillyt ostoskärryillä eteensä katsomatta eikä tukkinut käytävää jauhamalla paskaa kylänmiesten kanssa. Hyvää oli myös (lähes) alkoholiton Stowford Press-siideri, jonka tempaisin ei-minkään kunniaksi, ihan vaan kun teki mieli.
Olin siis neljä päivää viime viikolla töissä susirajalla pienessä terveyskeskuksessa. Jokuhan systeemissä mättää, jos neljän päivän urakoinnin jälkeen on valmis jättämään lääkärin työt ainakin puoleksi vuodeksi ja lähtemään mieluummin vaikka surffaamaan. Harmi, kun tällä keskivartalolla moinen ei onnistu, eikä olisi kyllä rahaakaan. Noh, toki noihin neljään päivään mahtui myös monta onnistumisen kokemusta ja mukavaa kohtaamista potilaiden kanssa, mutta niille, jotka kuvittelette terveyskeskuslääkärin työn olevan jotenkin helppoa ja yksinkertaista, ja että "neljän vuoden pikakoulutus ammattikorkeakoulussa terveyskeskuslääkäriksi olisi ihan riittävä" (suora lainaus jonkun valopään ideasta jollakin keskustelupalstalla), niin sanon, että HV, ei muuten ole. Vaikeampaa alaa ei lääketieteessä ole, eikä arvauskeskus-avautumiset muuten tee työstä tippaakaan helpompaa.
Viime lauantai oli ihana löhöpäivä, kunnes peruspalveluministerimme Maria Guzenina-Richardson avautui suomalaisen terveydenhuollon ylivoimaisesti suurimmasta ongelmasta - lääkäreiden suurista palkoista. Hänen ehdotuksensa oli, että keikkalääkäreiden palkat tippuvat samantien, kun lääkäreiden koulutusmääriä lisätään. Ihan jännittävää olisi testata idean toimivuus käytännössä, koska äkkiseltään en keksi, millä mekanismilla tämä tapahtuisi. Ministeri sen enempää kuin valtaosa Suomen kansastakaan ei taida olla tietoisia siitä, että lääkäreiden koulutusmääriä lisättiin jo 2000-luvun alussa, ja tulokset alkavat pitkien koulutusaikojen takia näkyä vasta nyt. Laitoin ministerille sähköpostilla kehitysideoita terveyskeskusten toimivuuden lisäämiseksi, saas nähdä, menevätkö perille.
Tulin eilen vanhaan kotikaupunkiini ensin pakolliselle terveyskeskusharjoittelujaksolle, ja sen jälkeen jatkan kuusi viikkoa töissä samassa paikassa. Hyvää siis tässä päivässä olikin se, ettei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kukaan meinannut ajaa suojatiellä päälle katua ylittäessäni ja autot pysähtyivät suosiolla antamaan tietä! Ruokakaupassa kukaan ei myöskään haahuillut päämäärättömäksi ympäriinsä, ei törmäillyt ostoskärryillä eteensä katsomatta eikä tukkinut käytävää jauhamalla paskaa kylänmiesten kanssa. Hyvää oli myös (lähes) alkoholiton Stowford Press-siideri, jonka tempaisin ei-minkään kunniaksi, ihan vaan kun teki mieli.
sunnuntai 20. marraskuuta 2011
Ja taas mentiin..
Kyllä nyt pienen ihmisen psyykettä koetellaan. Aamulehti uutisoi artikkelissaan "entistä useamman nuoren lääkärin kärsivän huumeongelmasta". Mietin aluksi, pitäisikö tällaisen paskajournalismin leviämistä edesauttaa lainkaan, mutta koska koko uutinen on tarkoitushakuista scheissea, on sen teilaaminen edes jollain julkisella foorumilla jopa välttämätöntä - varsinkin, kun Aamulehden sivuilla eivät kommenttiani juttuun suostu julkaisemaan.
Jutussa mainitaan, että "lääkärien toimintakiellot liittyvät yleensä päihteisiin tai psyykkisiin ongelmiin. Valviran tilastoissa ei ole eritelty tarkemmin kiellon syytä, joten päihdeongelmaisten lukumäärä jää arvoitukseksi. Kielto harjoittaa ammattia annettiin 15 lääkärille viime vuonna. Tänä vuonna ammattioikeutensa on menettänyt jo 14 lääkäriä. Vuonna 2009 kiellon sai seitsemän lääkäriä." Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Suomessa on 24 502 laillistettua lääkäriä vuonna 2011. Lisäksi rajoitetusti työskentelemään oikeutettuja on reilu tuhat, ja tähän ryhmään kuuluvat siis lähinnä viidennen ja kuudennen vuosikurssin kandidaatit. Jos unohdetaan nämä tuhat kandidaattia ja lasketaan mukaan vain laillistetut lääkärit, 24 502 kappaletta, tarkoittaa 14 lääkärin ammatioikeuden menettäminen 0,00057 prosenttia eli 5,7 promillea koko lääkärikunnasta. Kaikki näistäkään eivät varmasti ole huumeidenkäyttäjiä, vaan mukaan mahtuu muista terveydellisistä syistä toimintaoikeutensa menettäneitä. Joten mitä helvetin paskaa Aamulehti haluaa jutullaan oikein viestittää????? Olisi myös mukava nähdä vastaava tilasto toimittajien päihdeongelmista - voisin kuvitella, että lääkäreiden luvut kalpenevat toimittajien rinnalla.
Ja kyllä, olen sitä mieltä, että jokainen päihdeongelmainen tässä maassa on liikaa, edusti hän sitten mitä ammattikuntaa tahansa, mutta jotain rotia tähän lääkärivihamieliseen uutisointiin pitäisi saada. Terveisiä vaan Aamulehden ja kaikkien muidenkin medioiden (Hesari ei jää kyllä kakkoseksi) edustajille, jos tätä satutte lukemaan!
No, mikä sitten oli hyvää? Taidanpa summata eilisen ja tämän päivän asiat samaan postaukseen, niin tulee vähän enemmän ja iloisempaa luettavaa.
Eilen oli täydellinen vapaapäivä, joka käsitti heräteostosten tekoa rättirintamalla. Kaikille odottaville tiedoksi: Gina Tricot on kyllä paras mammavaatekauppa, mitä on olemassa! Mikään ei maksa suunnilleen mitään, ja niitä pitkänmallisia trikoopaitoja voi kuvitella käyttävänsä vielä synnytyksen jälkeenkin. 36 eurolla tarttui mukaan jos jonkinlaisia rätei ja lumpui. Kyllä kelpaa mahan taas kasvaa!
Shoppailun lomassa ehdin kahvitella pitkän tovin muuan kaverini kanssa, mikä oli kivaa vaihtelua. Aivan liian harvoin tulee ehdittyä kahville mihinkään, vaan elämä pyörii välillä koti - koulu - satunnainen työpaikka. Kyllästyin myös maksalaatikkomeininkiin, ja päätin tehdä blinejä, vaikka olinkin yksin (tai kaksin) kotona miehen ollessa maailmalla. Kyllä kannatti! Niistä riitti vielä aamiaiseksikin. Mmm mmm mmm.
Blinirääppeiden lisäksi tässä aamussa on ollut hyvää ihana auringonpaiste (josta en kyllä valitettavasti taida ehtiä ulos nauttimaan) ja rauhassa luettu Hesari kera itse tehdyn latten. Toki latte on saatu aikaan vain mutteripannulla ja harhaoppisesti maitovaahdotinvispilää käyttäen, ja suhteetkin ovat varmaan tosiharrastajan mielestä ihan päin persettä, mutta minulle kelpasi.
Eilisen illan tähteet.
Tee-se-itse-latte ja karpalo-valkosuklaacookie (Rainbow).
Itse asiassa eilisestä blini-illallisesta innostuneena voisinkin jakaa odottajalle sopivan blinivinkin (kun tätä blogia myös raskausblogina kerran mainostan). Itse olen ainakin tuskastellut, kun niin moni hyväksi havaittu ruoka on joutunut pannaan listeriariskin vuoksi. Pahimmin tämä rajoite on iskenyt juuri blineihin (mäti, graavi- ja kylmäsavulohi sekä kuohuviini) sekä sushiin (raaka kala), mutta olen kehitellyt omia kompromissifyllinkejä molempiin, jolloin kyseisiä nautintoja ei tarvitse laittaa kokonaan jäähylle. Toki blinit kylmäsavulohella ja mädillä yhdistettynä kuohuviinihiprakkaan ovat parasta, mitä on, mutta itse tehty sienisalaatti, lämminsavulohitäyte ja alkoholiton Nikolai ajavat asian paremman puutteessa. Tässä siis korvikeohjeeni:
Blinitaikina
1 prk kermaviiliä
15 g hiivaa
1 tl sokeria
2 dl tattarijauhoja
1 dl kuumaa maitoa
1 rkl voisulaa
1 tl suolaa
1 keltuainen
1 valkuainen kovaksi vaahdotettuna
1. lämmitä kermaviili kädenlämpöiseksi ja murenna siihen hiiva, lisää sokeri ja tattarijauhot
2. anna kohota, ylärajaa ei ole, mutta käytännössä on havaittu, että tunti riittää
3. sekoita joukkoon loput aineet, vaahdotettu valkuainen viimeisenä
4. paista valurautapannulla (lettupannu käy hyvin) voissa, tarjoile lämpimänä
Sienisalaatti
1 prk kermaviiliä
1 pieni säilykepurkki suolasieniä, tai jos on siunattu kotitekoisilla, niin ehkä n. 2dl?
n. puolikas punasipuli silputtuna
(suolaa)
mustapippuria
1. sekoita ainekset
2. mausta maun mukaan
3. anna seistä jääkaapissa sen aikaa, että blinit on paistettu
Lämminsavulohitäyte
Lämminsavulohta kalatiskiltä (vakuumipakkaukset on pannassa, u know)
1 prk smetanaa
hienoa punasipulisilppua
mustapippuria
1. lado mielen mukaan blinin päälle
Että tällaisilla ohjeilla sitä on sitkuteltu tähän asti. Vielä olisi muutama kuukausi kärvisteltävänä korvikeruuilla, ja sitten toivottavasti pääsen taas oikean elämän makuun.
Ps. lähden seuraavaksi neljäksi päiväksi muutaman sadan kilometrin päähän töihin, joten jos blogirintamalla on hiljaista, se johtunee siitä.
Jutussa mainitaan, että "lääkärien toimintakiellot liittyvät yleensä päihteisiin tai psyykkisiin ongelmiin. Valviran tilastoissa ei ole eritelty tarkemmin kiellon syytä, joten päihdeongelmaisten lukumäärä jää arvoitukseksi. Kielto harjoittaa ammattia annettiin 15 lääkärille viime vuonna. Tänä vuonna ammattioikeutensa on menettänyt jo 14 lääkäriä. Vuonna 2009 kiellon sai seitsemän lääkäriä." Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Suomessa on 24 502 laillistettua lääkäriä vuonna 2011. Lisäksi rajoitetusti työskentelemään oikeutettuja on reilu tuhat, ja tähän ryhmään kuuluvat siis lähinnä viidennen ja kuudennen vuosikurssin kandidaatit. Jos unohdetaan nämä tuhat kandidaattia ja lasketaan mukaan vain laillistetut lääkärit, 24 502 kappaletta, tarkoittaa 14 lääkärin ammatioikeuden menettäminen 0,00057 prosenttia eli 5,7 promillea koko lääkärikunnasta. Kaikki näistäkään eivät varmasti ole huumeidenkäyttäjiä, vaan mukaan mahtuu muista terveydellisistä syistä toimintaoikeutensa menettäneitä. Joten mitä helvetin paskaa Aamulehti haluaa jutullaan oikein viestittää????? Olisi myös mukava nähdä vastaava tilasto toimittajien päihdeongelmista - voisin kuvitella, että lääkäreiden luvut kalpenevat toimittajien rinnalla.
Ja kyllä, olen sitä mieltä, että jokainen päihdeongelmainen tässä maassa on liikaa, edusti hän sitten mitä ammattikuntaa tahansa, mutta jotain rotia tähän lääkärivihamieliseen uutisointiin pitäisi saada. Terveisiä vaan Aamulehden ja kaikkien muidenkin medioiden (Hesari ei jää kyllä kakkoseksi) edustajille, jos tätä satutte lukemaan!
No, mikä sitten oli hyvää? Taidanpa summata eilisen ja tämän päivän asiat samaan postaukseen, niin tulee vähän enemmän ja iloisempaa luettavaa.
Eilen oli täydellinen vapaapäivä, joka käsitti heräteostosten tekoa rättirintamalla. Kaikille odottaville tiedoksi: Gina Tricot on kyllä paras mammavaatekauppa, mitä on olemassa! Mikään ei maksa suunnilleen mitään, ja niitä pitkänmallisia trikoopaitoja voi kuvitella käyttävänsä vielä synnytyksen jälkeenkin. 36 eurolla tarttui mukaan jos jonkinlaisia rätei ja lumpui. Kyllä kelpaa mahan taas kasvaa!
Shoppailun lomassa ehdin kahvitella pitkän tovin muuan kaverini kanssa, mikä oli kivaa vaihtelua. Aivan liian harvoin tulee ehdittyä kahville mihinkään, vaan elämä pyörii välillä koti - koulu - satunnainen työpaikka. Kyllästyin myös maksalaatikkomeininkiin, ja päätin tehdä blinejä, vaikka olinkin yksin (tai kaksin) kotona miehen ollessa maailmalla. Kyllä kannatti! Niistä riitti vielä aamiaiseksikin. Mmm mmm mmm.
Blinirääppeiden lisäksi tässä aamussa on ollut hyvää ihana auringonpaiste (josta en kyllä valitettavasti taida ehtiä ulos nauttimaan) ja rauhassa luettu Hesari kera itse tehdyn latten. Toki latte on saatu aikaan vain mutteripannulla ja harhaoppisesti maitovaahdotinvispilää käyttäen, ja suhteetkin ovat varmaan tosiharrastajan mielestä ihan päin persettä, mutta minulle kelpasi.
Itse asiassa eilisestä blini-illallisesta innostuneena voisinkin jakaa odottajalle sopivan blinivinkin (kun tätä blogia myös raskausblogina kerran mainostan). Itse olen ainakin tuskastellut, kun niin moni hyväksi havaittu ruoka on joutunut pannaan listeriariskin vuoksi. Pahimmin tämä rajoite on iskenyt juuri blineihin (mäti, graavi- ja kylmäsavulohi sekä kuohuviini) sekä sushiin (raaka kala), mutta olen kehitellyt omia kompromissifyllinkejä molempiin, jolloin kyseisiä nautintoja ei tarvitse laittaa kokonaan jäähylle. Toki blinit kylmäsavulohella ja mädillä yhdistettynä kuohuviinihiprakkaan ovat parasta, mitä on, mutta itse tehty sienisalaatti, lämminsavulohitäyte ja alkoholiton Nikolai ajavat asian paremman puutteessa. Tässä siis korvikeohjeeni:
Blinitaikina
1 prk kermaviiliä
15 g hiivaa
1 tl sokeria
2 dl tattarijauhoja
1 dl kuumaa maitoa
1 rkl voisulaa
1 tl suolaa
1 keltuainen
1 valkuainen kovaksi vaahdotettuna
1. lämmitä kermaviili kädenlämpöiseksi ja murenna siihen hiiva, lisää sokeri ja tattarijauhot
2. anna kohota, ylärajaa ei ole, mutta käytännössä on havaittu, että tunti riittää
3. sekoita joukkoon loput aineet, vaahdotettu valkuainen viimeisenä
4. paista valurautapannulla (lettupannu käy hyvin) voissa, tarjoile lämpimänä
Sienisalaatti
1 prk kermaviiliä
1 pieni säilykepurkki suolasieniä, tai jos on siunattu kotitekoisilla, niin ehkä n. 2dl?
n. puolikas punasipuli silputtuna
(suolaa)
mustapippuria
1. sekoita ainekset
2. mausta maun mukaan
3. anna seistä jääkaapissa sen aikaa, että blinit on paistettu
Lämminsavulohitäyte
Lämminsavulohta kalatiskiltä (vakuumipakkaukset on pannassa, u know)
1 prk smetanaa
hienoa punasipulisilppua
mustapippuria
1. lado mielen mukaan blinin päälle
Että tällaisilla ohjeilla sitä on sitkuteltu tähän asti. Vielä olisi muutama kuukausi kärvisteltävänä korvikeruuilla, ja sitten toivottavasti pääsen taas oikean elämän makuun.
Ps. lähden seuraavaksi neljäksi päiväksi muutaman sadan kilometrin päähän töihin, joten jos blogirintamalla on hiljaista, se johtunee siitä.
lauantai 19. marraskuuta 2011
Oikeusmurha.
Oikeastaan tämä teksti olisi pitänyt kirjoittaa eilen, mutta nukahdin sohvalle illalla ja heräsin vasta aamuyöllä, niin jäi tekemättä.
Kaveriani on kohdannut oikeusmurha täällä lintukodossa, kaupungissa, jossa toriremontti ja "linjurikuskien taukotilat" ajavat yhteisen hyvän edelle budjettia suunnitellessa. Kävi nimittäin niin, että kaverini oli jättänyt autonsa yksisuuntaisen kadun varteen parkkiin, kuten aina ennenkin. Vakkaripaikka hänellä oli, koska oli asukaspysäköintiluvan hankkinut ja siitä kuutisen kymppiä maksanut. Kuitenkin suuressa viisaudessaan tämä nimenomainen yksisuuntainen kadunpätkä päätettiin muuttaa yön aikana kaksisuuntaiseksi ja järjestää heti aamu kahdeksalta parkkipirkot keräämään kolmekymppiä per väärään suuntaan pysäköity auto. Ja jotta kenellekään ei jäisi sellaista käsitystä, että kyse oli vain huonosta tuurista, eikä tarkoitushakuisesta rahastamisesta, niin pysäköinninvalvojat tekivät useita kierroksia saman päivän aikana, ja kun tämä kaverini oli sakkolapun auton tuulilasista poistanut viedäkseen sen kotiin, oli tilalle ilmestymässä jo toinen lappu. Onneksi kaverini ehti tavoittaa sakkoa kirjoittavan pysäköinninvalvojan ja kertoa, että kiitos, yksi riittää.
No tottahan toki kaverini tästä valitti, koska miten kukaan olisi voinut ennakoida muuttuvat liikennejärjestelyt, jos niistä ei mitenkään tiedoteta. Vastalause yllätys yllätys hylättiin, liitteenä väärään suuntaan pysäköidystä autosta otettu valokuva perusteluna ja maininta, että muuttuvista liikennejärjestelyistä on tiedotettu (siinä aiemmin dissaamassani paskassa) paikallislehdessä ja (keski-iältään 70-vuotiaiden kuuntelemassa) paikallisradiossa. Että näin tämä homma toimii tässä sivistyskaupungissa. Olen niin lähdössä täältä mäkeen heti, kun opinnot on saatu loppuun.
Mutta se eilisessä päivässä oli hyvää, että tentissä osui tärpit kohdalleen. Muuten kyllä oli aika ankeaa, perjantai-illalliseksikin söin pelkkää maksalaatikkoa, kun mies lähti toiseen kaupunkiin töihin, enkä yksin jaksanut mitään kivempaa kokkailla.
Kaveriani on kohdannut oikeusmurha täällä lintukodossa, kaupungissa, jossa toriremontti ja "linjurikuskien taukotilat" ajavat yhteisen hyvän edelle budjettia suunnitellessa. Kävi nimittäin niin, että kaverini oli jättänyt autonsa yksisuuntaisen kadun varteen parkkiin, kuten aina ennenkin. Vakkaripaikka hänellä oli, koska oli asukaspysäköintiluvan hankkinut ja siitä kuutisen kymppiä maksanut. Kuitenkin suuressa viisaudessaan tämä nimenomainen yksisuuntainen kadunpätkä päätettiin muuttaa yön aikana kaksisuuntaiseksi ja järjestää heti aamu kahdeksalta parkkipirkot keräämään kolmekymppiä per väärään suuntaan pysäköity auto. Ja jotta kenellekään ei jäisi sellaista käsitystä, että kyse oli vain huonosta tuurista, eikä tarkoitushakuisesta rahastamisesta, niin pysäköinninvalvojat tekivät useita kierroksia saman päivän aikana, ja kun tämä kaverini oli sakkolapun auton tuulilasista poistanut viedäkseen sen kotiin, oli tilalle ilmestymässä jo toinen lappu. Onneksi kaverini ehti tavoittaa sakkoa kirjoittavan pysäköinninvalvojan ja kertoa, että kiitos, yksi riittää.
No tottahan toki kaverini tästä valitti, koska miten kukaan olisi voinut ennakoida muuttuvat liikennejärjestelyt, jos niistä ei mitenkään tiedoteta. Vastalause yllätys yllätys hylättiin, liitteenä väärään suuntaan pysäköidystä autosta otettu valokuva perusteluna ja maininta, että muuttuvista liikennejärjestelyistä on tiedotettu (siinä aiemmin dissaamassani paskassa) paikallislehdessä ja (keski-iältään 70-vuotiaiden kuuntelemassa) paikallisradiossa. Että näin tämä homma toimii tässä sivistyskaupungissa. Olen niin lähdössä täältä mäkeen heti, kun opinnot on saatu loppuun.
Mutta se eilisessä päivässä oli hyvää, että tentissä osui tärpit kohdalleen. Muuten kyllä oli aika ankeaa, perjantai-illalliseksikin söin pelkkää maksalaatikkoa, kun mies lähti toiseen kaupunkiin töihin, enkä yksin jaksanut mitään kivempaa kokkailla.
torstai 17. marraskuuta 2011
Luulin, ettei tänään ärsytä mikään..
..mutta sitten satuin katsomaan erään keskusteluohjelman koskien niinkin ajankohtaista aihetta kuin valelääkäreitä. Menemättä tarkemmin yksityiskohtiin, riitti tuo neljäkymmentäviisiminuuttinen nostamaan verenpaineeni vamaan raskausmyrkytyslukemiin. Toinen puhui aidasta ja toinen aidan seipäästä, mutta kukaan ei lopulta sanonut mitään. Ainoa järkevä tyyppi oli Lääkäriliiton toiminnanjohtaja, joka kiteytti, että virhe on tapahtunut, ja jatkossa on toimittava niin, ettei tällaisia virheitä enää voi päästä käymään. Kaikki loput keskusteluun osallistujat syyllistivät kuka milloin ketäkin, ja osansa sai aika monta viatonta puurtajaa.
Mutta se tässä päivässä oli hyvää, että yhteiskunta kustansi ilmaisen influenssarokotteen, jonka sai kävellä noutamaan kivassa auringonpaisteessa. Hyvää oli myös miehen tekemä iltapalasalaatti, jäätelöannos sekä tenttiinlukua varten tehdyt popcornit ja lisäksi se, että ensimmäinen lukija blogilleni ilmoittautui!
Mikä sinun päivässäsi oli hyvää?
Mutta se tässä päivässä oli hyvää, että yhteiskunta kustansi ilmaisen influenssarokotteen, jonka sai kävellä noutamaan kivassa auringonpaisteessa. Hyvää oli myös miehen tekemä iltapalasalaatti, jäätelöannos sekä tenttiinlukua varten tehdyt popcornit ja lisäksi se, että ensimmäinen lukija blogilleni ilmoittautui!
Mikä sinun päivässäsi oli hyvää?
keskiviikko 16. marraskuuta 2011
Alku.
Koko pienen ikäni olen raivostunut arjen pikku ilmiöistä ja kokenut palavaa tarvetta vaikuttaa mielestäni huutaviin epäkohtiin. Mistään kovin grandioottisesta maailman parantamisesta ei kohdallani kylläkään ole ollut kyse, vaan lähinnä purnaamisesta kanssaeläjien käytöksestä, parkkisakkojen saamisen kohtuuttomuudesta, liikennesääntöjen rikkomisesta, (mielestäni) väärien mielipiteiden esittämisestä keskustelupalstoilla, poliitikkojen typeristä lakiuudistusehdotuksista ja niin edelleen. Yhteistä näille kaikille arjen pikku vittumaisuuksille on se, etten valittamisestani huolimatta voi niille yhtään mitään.
Tänään ehdin menettää hermoni päivän mittaan varsin moneen pieneen asiaan. Tämänhetkinen (onneksi väliaikainen) asuinkaupunkini on tunnettu sikamaisesta liikennekulttuuristaan ja asenteet ovat syvällä (vai syvältä?). Heti aamutuimaan joku vaati paikallisen (umpipaskan) sanomalehden tekstiviestipalstalla vanhempia neuvomaan lapsilleen "oikeanlaista liikennekäyttäytymistä", jotta "autoilijoita häiritsevät esteet" voitaisiin poistaa teiltä. Suomeksi sanottuna tämä viestin kirjoittanut apina vaati tiekorokkeiden poistoa, ikään kuin olisi lasten vika, etteivät autoilijat osaa pysähtyä suojateille ilman fyysistä pakotetta. Eipä aikaakaan kun olin itse ylittämässä suojatietä kävellen, niin suojatietä lähestyvä autoilija ei suinkaan hidastanut, vaan painoi tööttiä - ja kaasua. Suivaannuin niin, että lähetin tälle samaiselle laatulehden tekstiviestipalstalle keski-ikäistä naisautoilijaa herjaavan viestin, jossa suosittelin häntä joko tutustumaan liikennesääntöihin, tai luopumaan ajokortistaan. Logiikkani oli, että juuri hänen kaltsaisensa urpot näitä palstoja päivittäin varmaankin lukevat, ja kenties näin viesti myös menee perille. Sokerina pohjalla muuan perusurpo kansanedustaja ilmoitti boikotoivansa Linnanjuhlia, koska häntä henkilökohtaisesti loukkaa homojen tanssiminen kyseisissä juhlissa. Olin aivan täynnä koko maailmaa.
Sitten kyllästyin jatkuvaan vittuuntumiseeni ja päätin, että koska ihmisten idiotismia ei voi muuttaa, minun on pakko muuttaa omaa suhtautumistani asioihin. Niinpä päätin perustaa blogin, johon listaan kaikkea sellaista, mikä tässä päivässä on ollut hyvää. Ei paska tästä maailmasta toki näin poistu, mutta kenties oma elämäni helpottuu.
Mutta se tässä päivässä oli hyvää:
Heti aamulla kävimme neuvolassa (H27+2) ja mahapennulla oli kaikki hyvin. Sain kampaajalla uuden, hienon tukan ja päivitin kuulumiset samalla pikkuserkkuni kanssa. Netistä tilaamani kaulahuivi saapui ja ehdin kotiin sitä vastaanottamaan (en ole kyllä vielä varma, pidänkö siitä). Tein hyvää pitsaa, josta jäi vielä huomiseksikin. Sain aloitettua tenttiin luvun, enkä jättänyt viimeiseen iltaan, kuten yleensä. Sain siivottua umpipaskaisen keittiön ja pestyä koneellisen pyykkiä.
Mikä sinun päivässäsi oli hyvää?
Tänään ehdin menettää hermoni päivän mittaan varsin moneen pieneen asiaan. Tämänhetkinen (onneksi väliaikainen) asuinkaupunkini on tunnettu sikamaisesta liikennekulttuuristaan ja asenteet ovat syvällä (vai syvältä?). Heti aamutuimaan joku vaati paikallisen (umpipaskan) sanomalehden tekstiviestipalstalla vanhempia neuvomaan lapsilleen "oikeanlaista liikennekäyttäytymistä", jotta "autoilijoita häiritsevät esteet" voitaisiin poistaa teiltä. Suomeksi sanottuna tämä viestin kirjoittanut apina vaati tiekorokkeiden poistoa, ikään kuin olisi lasten vika, etteivät autoilijat osaa pysähtyä suojateille ilman fyysistä pakotetta. Eipä aikaakaan kun olin itse ylittämässä suojatietä kävellen, niin suojatietä lähestyvä autoilija ei suinkaan hidastanut, vaan painoi tööttiä - ja kaasua. Suivaannuin niin, että lähetin tälle samaiselle laatulehden tekstiviestipalstalle keski-ikäistä naisautoilijaa herjaavan viestin, jossa suosittelin häntä joko tutustumaan liikennesääntöihin, tai luopumaan ajokortistaan. Logiikkani oli, että juuri hänen kaltsaisensa urpot näitä palstoja päivittäin varmaankin lukevat, ja kenties näin viesti myös menee perille. Sokerina pohjalla muuan perusurpo kansanedustaja ilmoitti boikotoivansa Linnanjuhlia, koska häntä henkilökohtaisesti loukkaa homojen tanssiminen kyseisissä juhlissa. Olin aivan täynnä koko maailmaa.
Sitten kyllästyin jatkuvaan vittuuntumiseeni ja päätin, että koska ihmisten idiotismia ei voi muuttaa, minun on pakko muuttaa omaa suhtautumistani asioihin. Niinpä päätin perustaa blogin, johon listaan kaikkea sellaista, mikä tässä päivässä on ollut hyvää. Ei paska tästä maailmasta toki näin poistu, mutta kenties oma elämäni helpottuu.
Mutta se tässä päivässä oli hyvää:
Heti aamulla kävimme neuvolassa (H27+2) ja mahapennulla oli kaikki hyvin. Sain kampaajalla uuden, hienon tukan ja päivitin kuulumiset samalla pikkuserkkuni kanssa. Netistä tilaamani kaulahuivi saapui ja ehdin kotiin sitä vastaanottamaan (en ole kyllä vielä varma, pidänkö siitä). Tein hyvää pitsaa, josta jäi vielä huomiseksikin. Sain aloitettua tenttiin luvun, enkä jättänyt viimeiseen iltaan, kuten yleensä. Sain siivottua umpipaskaisen keittiön ja pestyä koneellisen pyykkiä.
Mikä sinun päivässäsi oli hyvää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)