Äidit vastaan epä-äidit 0-0

Mikä helvetti meitä naisia vaivaa?

Viikonlopun (?) Hesarissa Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n puheenjohtaja ilmaisi mielipahansa lapsiperheitä kohtaan, koska ne hassaavat kaikki yhteiset verorahat (koska neuvola ja muu julkinen terveydenhuolto). Lisäksi kirjoittajan mukaan lapsettomat joutuvat tekemään lapsellistenkin työt, lapsettomat eivät saa syödä ravintolassa rauhassa, koska lapsiperheet vievät ruokarauhan, lapsettomat kärsivät, koska äidit ovat vaunuineen tiellä julkisissa kulkuvälineissä ja niin edelleen. Tämän jälkeen joukko äitejä teki vastahyökkäyksen ja selitti, miten heidän lapsensa maksavat näidenkin vapaaehtoisesti lapsettomien eläkkeet, ja miten äitiyden onnea ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee. Sitten taas joku "vela" (=Vauva-foorumin nimitys vapaaehtoisesti lapsettomille) perusteli lastenhankinnan pilaavan maapallon ekosysteemin, koska pallo natisee liitoksissaan jo valmiiksi. Toisaalta vapaaehtoisesti lapsettomien pj argumentoi, että he ostavat (ilmeisesti maapallon pelastus mielessä) paljon kalliita tavaroita, mitä lapselliset taas eivät kuulemma tee, koska he kuluttavat kaikki rahansa vain päivittäistavaraan.

Siis toistan, mitä helvettiä?

Mikäli erinäisiä keskustelupalstoja on uskominen, Suomi on kuulemma nykyisin pahoinvointivaltio. Miten tämä on mahdollista, jos meillä kuitenkin on asiat niin hyvin, että moisesta äidit vastaan epä-äidit -scheissesta riittää jauhettavaa päivä toisensa jälkeen valtakunnan suurimman sanomalehden mielipideosastolla? Miten ihmisiä ylipäänsä jaksaa kiinnostaa, minkälaisia valintoja elämällään kukin päättää tehdä? 

Olen ehtinyt viettää rapiat 25 vuotta lapsetonta elämää ja voin sanoa nauttineeni aikuisiällä jokaisesta lapsettomasta vuodesta. On tullut elettyä pitkitettyä nuoruutta opiskelujen merkeissä, reissattua, rällättyä, kulutettua (muuhunkin kuin päivittäistavaraan, huom!), istuttua terassilla, syötyä ravintoloissa ja niin edelleen. Nyt minulla on lapsi, ja nuoruus on melko varmasti ainakin sanan edellä esitetyssä merkityksessä ohi, mutta on elämä nytkin aika jees. En vaihtaisi lastani pois mistään hinnasta, mutta toisaalta olen onnellinen, että sitä lapsetontakin aikuiselämää on tullut vietettyä, koska muuten olisi helppo katkeroitua ja surra menetettyä elämää. En tunne ketään äitiä, tai toisaalta vapaaehtoisesti lapsetonta, jolle olisi tullut mieleenkään ottaa kantaa muiden tekemiin valintoihin ennen tätä Hesarissa aloitettua äitisotaa. Tuleekin mieleen, ovatko kummatkaan näistä lehtien (tai keskustelupalstojen) sivuilla meuhkaavista ryhmittymistä aidosti tyytyväisiä valintoihinsa, jos niitä noin kovaan ääneen pitää puolustella?

Toinen itseäni askarruttava seikka on, mihin vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat oman yhdistyksen? Ymmärrän hyvin syöpä-, sydän- ja tahattomasti lapsettomien yhdistysten tarpeen, sillä ovathan niin vakavat sairaudet kuin tahaton lapsettomuuskin kaikki suuria elämänkriisejä, joiden sietämiseen tarvitaan vertaistukea. Mutta jos vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat vertaistukea sietääkseen valintaansa, jonka ovat vapaaehtoisesti tehneet, niin miksi sitten pitää suureen ääneen toitottaa, että oma ratkaisu on paras, ja lapsettomat ovat onnellisimpia, kun näin ei ilmeisesti siis ole? Pitäisikö minun nyt perustaa Äidit ry? What!

Nyt ei pidä käsittää, että olisin jotenkin "äitien puolella", en ole. On ihan yhtä typerää äidin mennä selittämään äitiyden autuutta sellaiselle, jota lapset eivät voisi vähempää kiinnostaa kuin lapsettoman hehkuttaa lapsettomuuden onneaan suurperheen äidille. Ihmettelen vain tätä suomalaista mentalitettia. Joka paikassa ruikutetaan, miten kaikki on perseestä, mutta toisaalta riittää aina aikaa ja energiaa paheksua sellaisia ratkaisuja, joihin itse ei ole elämässään päätynyt. Mitä, jos sen toisten kyttäämiseen käytetyn ajan kerrankin käyttäisi johonkin hyödylliseen? Ulkoiluttaisi vaikka mummoja?

Haastankin nyt kaikki fanaattisimmat äidit ja epä-äidit jättämään sen Hesarin mielipideosaston sikseen ja nauttimaan kesästä. Näin maailmasta tulee parempi paikka, tai ainakin se rupeaa tuntumaan sellaiselta.

Peace!

AV-mamma tässä moi!

Ensinnäkin, pahoitteluni kaikille lukijoilleni, joita vielä on jäljellä. Olen pitänyt täyttä blogihiljaisuutta jo kolmatta kuukautta, ja syytän kaikesta lastani, ihanaa, täydellistä miltei kolmikuista pientä tyttöä. Blogin kirjoittaminen tuntuikin yhtäkkiä varsin toissijaiselta kaiken hormonisumun keskellä, mutta näköjään hormonit ovat nyt sen verran laantuneet, että hormonihirviökin kykenee jälleen toimimaan.

Synnytys on sen verran henkilökohtainen juttu, etten sitä lähde tässä nyt sen enempää ruotimaan. Kuitenkin kaikille aiemmin parjaamieni ituhippisivustojen ylläpitäjille tiedoksi (ja miksei asiaa mahdollisesti pohtiville lukijoillekin), että epiduraali on kyllä taivaan lahja, eikä todellakaan pilaa synnytystä sen enempää kuin imetystäkään. Vai miten epiduraali selittää helvetin kipeät nännit ensimmäisten kahden imetyskuukauden ajan? Tietysti, jos joku masokisti haluaa väkisin synnyttää luomuna, niin antaa mennä vain. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa. Kävin supistushoureissani kätilön kanssa erittäin hedelmällistä monologia, joka meni suunnilleen näin: "Ai sen epiduraalin voi ottaa jo tässä vaiheessa? Jossain hourusivustoilla epiduraalin ottavaa äitiä pidetään totaalisena luuserina, mutta minä aion kyllä hankkia ansioni muualta". Kätilöä nauratti, ja minä sain toivomani.

Edelliset kolmisen kuukautta ovat kuluneet hämmästyttävän nopeasti kakkavaippoja vaihdellen ja tissitellen, mutta enpä ole sosiaalista elämääkään unohtanut. Vastoin kaikkia neuvolan, länsimaisen moraalikäsityksen ja ennen kaikkea vauva.fi:n Aihe Vapaa-palstan fundamentalistimutsien ohjeita, olen vienyt tulokkaamme ensimmäisestä elinviikosta lähtien maailmalle. Kotikaupunkimme keskustan lisäksi mussukkamme on käynyt jo Köpiksessäkin, ja ai että ainakin äiti on nauttinut. Kovasti ei ole kyllä tuntunut häiritsevän tuota ipanaakaan, kun on nukahtanut suurinpiirtein heti kotiovesta ulos päästyämme, oli suuntana sitten Kuopion tori tai Helsinki-Vantaa. Voin vannoa, että olisin seonnut, jos olisin lusinut neljän seinän sisällä synnytyksestä tähän päivään asti, ja ihan satavarmasti lapsosemme varhaiskehitys olisi äidin psykoosista vaarantunut enemmän kuin käynnistä terassilla vappuaattona. Tai mistä sitä tietää, ehkä näitä vapaan elämän hedelmiä paikkaillaan sitten lastenpsykiatrialla muutaman vuoden päästä, varsinkin kun lapsemme tulee altistumaan vielä päiväkodin vaaroillekin jo kauan ennen kolmen vuoden maagista ikää. OMG!

Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, nimittäin Vauva-lehden keskustelupalstaan. Alkuun kävin siellä vain huumorimielellä, luin otsikoita ja päivittelin miehelleni, että kaiken maailman retardit sitä saavatkin juosta vapaalla jalalla. Sitten aloin klikkailla keskusteluita auki, ja kohta olin jo kommentoimassa. Eikä siinä vielä kaikki, yhtenä synkkänä päivänä huomasin aloittavani keskustelua mistä lie aiheesta. Olin shokissa. Minusta, akateemisesta ja älykkäästä ihmisestä (termi akateeminen on tuolla palstalla kova sana, toim.huom.) oli tullut av-mamma! Jos muuten olen baby bluesilta välttynytkin, niin pariin kertaan tuo keskustelupalsta on kyllä meinannut sellaiselle altistaa. Ihmiset ovat siellä oikeasti aivan sekaisin ja lietsovat hulluuttaan ympäriinsä tajuamatta asiaa itse lainkaan. Kaiken lisäksi huomasin kuluttavani palstalla aikaa yhtäkkiä tuntitolkulla päivässä, yleensä toki imettäessä tai ipanan päiväuniaikaan. Silti koin syyllisyyttä, että tuhlaan nämä lapseni arvokkaimmat ensi kuukaudet moiseen paskaan. Ja syystä koinkin! Viimeinen niitti oli, kun jossakin keskustelussa kerroin aiheeseen liittyen olleeni maailmanympärimatkalla, ja joku kysyi osoitetta matkasta pitämääni blogiin. Annoin osoitteen, ja pian joku kommentoi, että onpas katkeraa tekstiä (jep, blogi on avautumispainotteinen, mutta jokainen pidemmässä reissussa ollut tietää, että välillä vituttaa). Eikä aikaakaan, kun aiheesta oli jo viritetty keskustelu otsikolla "Nyt on kyllä väärä henkilö päässyt maailmanympärimatkalle". Siis kyllä, näin oikeasti tapahtui! Siinä vaiheessa päätin, että joko vieroitun tästä elämäänsä kyllästyneiden ihmisten temmellyskentästä, tai kohta olen itsekin samanlainen. Kuten kaikissa riippuvuuksissa, niin ei ollut helppoa vierottautuminen tästäkään, mutta nyt ollaan jo hyvällä mallilla. Näin ollen siis jos ette ole kyseiseen hulluuden tyyssijaan vielä astuneet, niin kehoitan vakavasti harkitsemaan, kannattaako avata edellä olevaa linkkiä. Tiedättehän, pikkusormi, ja niin edelleen.

Mutta hyvää tässä päivässä oli se, että olen vieroittautumisessani jo varsin pitkällä. Ja muutenkin tuntuu, että elämässä on nykyisin vain pelkkää hyvää ja pelkkiä ylävitosia. Kiitos ihanan Selmani <3