Sweet harmony.

Loma sopii minulle. Viimeiset neljä päivää (perjantaista maanantaihin) olen viettänyt äitiyslomaa as it should be: löhöillyt sohvalla, neulonut vauvalle torkkupeittoa (kyllä, minä olen ryhtynyt neulojaksi!), tutustunut moneen uuteen, kiinnostavaan blogiin (kiitos Char, Coco sekä Katja), kyläillyt muutamankin ystäväni luona ja ennen kaikkea yrittänyt unohtaa kaiken lääketieteeseen liittyvän. Erityisesti viimeisin näistä on lisännyt sitä sisäistä hyvinvointia, johon postauksen otsikkokin viittaa.

Vaikka vihaankin opiskelupaikkakuntaani yleisesti ottaen ns. helvetisti, täällä on välillä ihan nättiä. Vaikkakin -28,5 C° at the moment.

Kunnes tänään sitten kävin psykiatrian harkassa. Heti alkuun opettaja ilmoitti, että jatkossa kyseisen harkan kaltaisista pienryhmäopetuksista (8-10 henkilöä) luovutaan, koska eräs Suomen tämän hetken tyhmimmistä päättäjistä on päättänyt lisätä koulutusmääriä (muistaakseni) 160 henkilöllä, joista 30 tulisi omalle opiskelupaikkakunnalleni. Senttiäkään lisää rahaa ei ole luvassa, joten tällä hetkellä erinomainen, tosin jo käytössä olevien resurssien äärirajoilla toimiva lääketieteen opetus jouduttaneen romuttamaan täysin ja ilmeisesti jatkossa toteuttamaan opetus kokonaan kirjekurssilla. Noh, heti opetuksen perään, tietysti, eksyin toiselle vaaravyöhykkeelle, Hesarin keskustelupalstalle. Eksyin sinne lähinnä uutisen perusteella, missä peräänkuulutettiin lisärahoitusta lääketieteen tutkimukseen, jotta saavutettu taso saataisiin säilymään jatkossakin. Eipä keskustelupalstalla tälläkään kertaa keskusteltu varsinaisesta uutisesta, vaan siitä, miten ratkaisu koko maailman kaikkiin ongelmiin olisi kouluttaa lisää lääkäreitä (sillä oletuksella, että myös koulutuksen rahoitus lisääntyy, as if), pakottaa lääkärit perähikiälle loppuelämäkseen, laskea lääkäreiden palkkoja sadalla prosentilla ynnä muuta sellaista (todennäköisesti itse terveydenhuoltopalveluita raskaalla kädellä kuormittavien) selkeästi mistään mitään tietämättömien urpojen nillitystä. Harmonia oli tipotiessään.

Tästä päästäänkin aiheeseen, josta eräs lukijoistani (jee, minulla on sellaisia!!) toivoi minulta kirjoitusta: miksi päätin ryhtyä lääkäriksi?

Noh, alkuperäinen ajatukseni kolmevuotiaana oli ryhtyä sairaanhoitaja-lentokapteeniksi. Kuitenkin pelkäsin lentämistä ja kolmivuotiaan kapasiteetillani päättelin, ettei näin ollen lentäjän ammatti välttämättä olisi se fiksuin. Sitten ajattelin, että pitäisi siis olla työ, jossa yhdistyvät lentäjän vastuu (ja status, en tod. tajua, miten kolmivuotias voi edes ajatella noin!:D) ja jollakin lailla sairaanhoitajan duunit (tietämättä aiheesta sen enempää silloin), ja loogisen päättelyni tulos oli tietenkin lääkäri. Jollakin tavalla fakkiuduin tähän ajatukseen jo kolmivuotiaana ja sukulaisten painostuksesta muuhun ja omista vaihtoehtoisista suunnitelmistani (sisustussuunnittelija, juristi, näyttelijä, ensimmäinen naispresidentti) huolimatta jäi lääkärin ammatti ainoaksi realistiseksi ja kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Olin myös melkoinen maailmanparantajahippi yläasteella ja lisäksi erään lähiomaiseni kuolema syöpäsairauteen hyvin nuorella iällä olivat varmasti tukemassa tätä ratkaisua.

Tämän kirjoituksen alussa totesin,  että erityisesti kaiken lääketieteeseen liittyvän unohtaminen on parantanut fiiliksiäni ja ollut tervetullutta. Tarkoittaako se siis, että lääkäriksi ryhtyminen kaduttaa? No ei helvetissä. En edelleenkään voisi kuvitella tekeväni mitään muuta; lääketiede on parhaimmillaan salapoliisityötä, arvoitusten ratkomista, kanssakäymistä (mukavien) ihmisten kanssa, onnistumisen kokemuksia ja puhdasta työn iloa. Sen sijaan monet lääketieteeseen liittyvät käytännön asiat vituttavat, surettavat, suututtavat, turhauttavat, ahdistavat ja saavat miettimään, mitä helvetin järkeä oli kuluttaa kuusi vuotta (and counting) elämästään moisen roskan opetteluun. Tällä tarkoitan turhaa byrokratiaa, ikäviä asenteita, julkista kirjoittelua, julkista päätöksentekoa, tietojärjestelmiä, resurssipulaa, kiirettä, väsymystä, sitä, että kaikkiin nykyihmisen ongelmiin haetaan jotain diagnoosia, vaikka todellinen syy on aivan muu kuin lääketieteellinen... Got it?

Joten loma sopii minulle. Vauvankin saavuttua voin vaipanvaihdon, tissitaisteluiden ja valvomisen lisäksi satunnaisesti keskittyä myös sisustushaaveiluihin, muotiin, kivan kevyisiin blogeihin ja kaikkeen muuhunkin sellaiseen itselleni normaaliin, johon ei kaiken työkiireen keskellä ole riittänyt aikaa, tai ainakaan energiaa. Ja tämän tulevan puolen vuoden aikana voisin opetella estämään pääsyni kaiken maailman idioottien kansoittamille keskustelupalstoille, koska ne eivät sisäistä harmoniaani ainakaan lisää.

Voihan Vauva!

Jo aiemmin lupailin, että seuraavana on vuorossa Vauva-lehden haukkuminen. Olen suunnitellut tätä postausta jo tovin, mutten ole päässyt sopivaan hurmosmoodiin kyseisen postauksen tekemiseksi, joten olen siirtänyt kirjoitusta aina vain tulevaisuuteen.

Tilasin Vauva-lehden näytenumeron joskus marraskuussa, ja sain näytteeksi numeron 12/2011. Kuvittelin, että alan tilaamaan tätä lehteä, mutta onneksi vastoin normaalia käytöstäni päätin tutustua ennen tilauksen tekemistä kyseiseen aviisiin.

Siis OMG, mitä scheissea! Nyt täytyy miettiä hyvin tarkkaan, miten ja kuinka paljon solvaan lehdessä haastateltuja ihmisiä, kun he ovat kuitenkin ilmeisesti ihan olemassa olevia henkilöitä, eivätkä mielikuvitustyyppejä (harmi sinänsä).

Ensimmäisenä silmiini pomppaa sivulta 38 juttu, jossa Tuomas Enbuske (mielestäni kohtuu viisas mies) ja joku anonyymi ekoisi keskustelevat vanhemmuuden aatteista. Tämä anonyymiksi jätettävä keskustelun vastapuoli ilmoittaa heti haastattelun alussa, ettei aio ilmoittaa lapsensa sukupuolta, koska "kyse ei ole tytöstä tai pojasta vaan ensisijaisesti vauvasta". Sori nyt vaan, mutta biologia tekee meistä tyttöjä ja poikia (paskan tuurin käydessä hermafrodiitteja), eikä se ole mikään arvo- tai valintakysymys. Kauheen kiva sille lapselle sitten taaperoiässä, kun sen kaikki kaverit tietää, onko ne tyttöjä vai poikia, mutta tämä yksi sankari ei ole eri sukupuolista koskaan kuullutkaan. Tietenkään tämä sukupuoleton ihmislapsi ei myöskään perheessään altistu tutin käytölle, koska "sen käyttö on lapsen ilmaisun tukahduttamista". Itse olen tavannut varsin monia lapsia, jotka sylkäisevät tutin suustaan, jos eivät sitä halua syödä. Kai se on ilmaisua sekin? En itsekään ole omalle lapselleni tuttia vielä hommannut, vaan katson ensin, onko sille ylipäänsä tarvetta. Jos tutti tämän tulevan ipanani sitten onnelliseksi tekee, niin en kyllä usko, että hänen ilmaisunvapautensa tutin lutkuttamisesta tulee kärsimään. Ja toisin kuin ekoisin kotona, meillä ipana tulee kyllä nukkumaan häkkisängyssään (ensimmäiset kuukaudet perintökehdossaan), eikä perhepedissä ihan vain siksi, ettemme halua altistaa häntä kätkytkuolemalle.

No joo, olihan tuossa haastattelussa tällä anonyymilla ekoisillä ihan kauniitakin ajatuksia mm. yhdenvertaisuudesta lasten hoidossa ja niin edelleen, mutta pitääkö kaikki vetää aina niin överiksi? Onnittelen kyllä heidän koko perhettään siitä, etteivät sentään päätyneet kotisynnytykseen luonnonmukaisen synnytyksen toiveissaan, kun jutusta saa sellaisen kuvan, että homma olisi kotona voinut päättyä ikävästikin.

Heti pari aukeamaa ensimmäisen tunteita herättäneen jutun jälkeen on haastattelu kahdesta äidistä, jotka tilittävät tuntemuksiaan äitiydestä. Juttu on sinänsä ihan ok ja tuo ajattelemisen aihetta itsellenikin, koska olen jotenkin ajatellut, ettei äitiys nyt niin paljon voi elämääni tai persoonaani muuttaa (ilmeisesti olen onnellisen väärässä?). Kuitenkin kun akateemisesti koulutettu, sinänsä ilmeisesti ihan älykäs nainen kertoo kirkkain silmin, ettei vauvan takia ole päässyt kolmeen vuorokauteen suihkuun, niin ihan rehellisesti voin kyllä sanoa, että turha siitä on sitä vauvaa syyttää.

Yhdessä jutussa kirjoitetaan maalaisperheestä, jossa toinen vanhemmista opiskelee. Jutussa kerrotaan, että "päivä on poikkeuksellinen, sillä Elli (6kk) on ensimmäistä kertaa yli kolme tuntia ilman mahdollisuuttakaan tissiin". Voi ei, nyt se varmaan kuolee nälkään. Varsinkin kun WHO:n suosituksen mukaan tässä vaiheessa pitäisi antaa jo kiinteitäkin, jos nyt ei halua kaikkia maailman allergioita lapselleen. Ok, tuo oli hyvin irrallinen lause jutusta kokonaisuudessaan, mutta vituttaa, kun rivien väliin tungetaan joka juttuun jotain viitteitä jostain helvetin superäitiydestä ja siitä, miten naisella ei lapsensaannin jälkeen saisi olla mitään omaa elämää ainakaan ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Tiedoksi lastensuojeluviranomaisille ja kaikille muillekin - kurssillamme on valmistujaisjuhlat 28.4. ipanamme ollessa n. 2 kuukautta ja siiheksi on mummo tilattu hoitoreissulle, kun tämä mutsi aikoo vetää kuohuviinihiprakat!

Sokerina pohjalla oli vielä juttu naisesta, joka vaati saada sektion periaatteellisista syistä. Siis WTF, äidillä on periaate, että hän haluaa sektion, riskeistä viis. Ihan sama, altistuuko lapsi tulevassa elämässään tulehduksellisille suolistosairauksille tai muille autoimmuunischeisseille, kunhan mutsi saa pitää kiinni periaatteistaan? Jutussa nainen myös kertoi kokeneensa, että ensimmäisessä (alatie-) synnytyksessään koki menettäneensä jotain lapsensa ensihetkistä, koska oli itse niin sumussa synnyttämisen jälkeen. Sektiossahan äiti pääseekin heräämöstä käsin ja kaikkine leikkaussalimanöövereineen tosi hyvin kiinni vauvan ensihetkiin - isä ja kätilöhän vievät lapsen aika hiton kauaksi äidin luota pitkäksi aikaa.

Taivas varjele, mitä täältä vielä tulisi, jos jatkaisin tästä aiheesta kirjoittamista yhtään pidemmälle. Ehkä on hyvä loppuun todeta, että meikäläinen on ehdottomasti Glorian ja sisustuslehtien lukija-ainesta, ja Vauva-lehdet sun muut superäitiysraamatut voi jättää niille, ketkä kokevat niitä enemmän tarvitsevansa.

Here we go again!

Jaahas, saapa nähdä, onko tällä blogilla enää yhtään lukijaa, kun aggressiivisen alun jälkeen olen pitänyt toista kuukautta hiljaiseloa. Olin joululoman seudun, eli virallista äitiyslomaa edeltävät viikot töissä terveyskeskuksessa ja tuo työ vei mehut niin totaalisesti, etten iltaisin jaksanut edes avautua mistään. Eikä työasioista tilittäminen blogissa nyt muutenkaan ole ehkä ajatuksista fiksuin.

Virallinen äitiysloma alkoi siis 9.1.2012, mutta käytännössä tämä ei ole vielä näkynyt arjessani mitenkään. Koulun puolesta käytävänä olisi vielä n. 14 psykiatrian ryhmäopetusta (joista tähän mennessä neljä lusittu), ennen kuin ipanan suvaitsisi saapua. Viimeisin noista opetuksista on 15.2. lasketun ajan ollessa 13.2., joten jännä nähdä, saanko kaiken käytyä. Jos ipana on tullut äitiinsä, ei se kyllä paljon kuuntele kainoja toivomuksiani syntymisajankohdan suhteen :P

Jännä nähdä, mihin suuntaan tekstini kallistuvat äitiyshoureitteni keskellä. Kaikki työhön liittyvä kiinnostaa tällä hetkellä äärettömän vähän, ja mielummin lueskelen sisustuslehtiä ja pesen vauvanvaatteita. Miehen kanssa bongasimmekin tulevalta kotipaikkakunnaltamme työn alla olevan kerrostaloasunnon, jonka varasimme, ja nyt olen ihan fiiliksissä miettinyt asunnon tulevia sisustusratkaisuja. Voi olla, että niistä tulee lisää kirjoittelua myöhemmin.

Yksi jännittävä uutinen alaani liittyen julkaistiin surullisenkuuluisan Valviran sivuilla. Kyse on lyhykäisyydessään siitä, että tietyt kurssit suoritettuaan lääketieteen opiskelija on oikeutettu työskentelemään lääkärin sijaisena ja tätä työskentelyoikeutta lähes kaikki medisiinarit hyödyntävät. Lisensiaatiksi valmistumisen jälkeen tulee Valvirasta johtuen kuitenkin n. viiden päivän aukko, jolloin lääketieteen lisensiaatti ei ole enää opiskelija, muttei ole saanut vielä Valviran virallista laillistustakaan, joten lain mukaan tämä lisensiaatti ei ole myöskään oikeutettu työskentelemään lääkärinä. Näin ollen joka vuosi valmistuvat 600 lääkäriä joutuvat viikon pakkolomalle tästä omituisesta lakipykälästä johtuen. Kun ajatellaan, että suurin osa (vaikka nyt 500 näistä valmistuvista) menisi töihin terveyskeskukseen, ja vastaanottoaika olisi vaikka puoli tuntia, tulee tämän lakipykälän johdosta 37 500 lääkäriajan vaje terveyskeskuksiin :D MIETTIKÄÄ, ja vielä itketään terveyskeskusten lääkäripulasta!

No, hauskintahan tässä on se, että ilmeisesti systeemi on kussut jo vuosikausia, ja vasta nyt tämä asia on huomattu. Itse asiassa koko juttu lähti liikkeelle siitä, että valmistumisinfossamme yksi kurssilaisemme kysyi, saako LL-tutkinnon suoritettuaan työskennellä, ennen kuin virallinen Valviran laillistamispäätös on tullut, ja vastaus oli, että totta kai. No, kun tätä asiaa sitten lähdettiin Valvirasta selvittelemään, niin sielläkin herättiin, että "ei helvetti, ei muuten saakaan". Näin ollen Valviran kontolla on aika monta kymmentä valelääkärin työvuotta, jos ajatellaan, että männävuosina tällaisesta ei ole ollut hajuakaan. Tähän, niin kuin moneen muuhunkin Suomen yhteiskunnalliseen erityispiirteeseen pätee klassinen sananparsi "kaikki muu on paskaa, paitsi kusi".

Näihin tunnelmiin on hyvä lopettaa ja jatkaa Koti ja Keittiön lukemista. Seuraavassa blogipostauksessani aion haukkua Vauva-lehden! Pysykää kartalla, keitä vielä mukana on ;)