Sweet harmony.

Loma sopii minulle. Viimeiset neljä päivää (perjantaista maanantaihin) olen viettänyt äitiyslomaa as it should be: löhöillyt sohvalla, neulonut vauvalle torkkupeittoa (kyllä, minä olen ryhtynyt neulojaksi!), tutustunut moneen uuteen, kiinnostavaan blogiin (kiitos Char, Coco sekä Katja), kyläillyt muutamankin ystäväni luona ja ennen kaikkea yrittänyt unohtaa kaiken lääketieteeseen liittyvän. Erityisesti viimeisin näistä on lisännyt sitä sisäistä hyvinvointia, johon postauksen otsikkokin viittaa.

Vaikka vihaankin opiskelupaikkakuntaani yleisesti ottaen ns. helvetisti, täällä on välillä ihan nättiä. Vaikkakin -28,5 C° at the moment.

Kunnes tänään sitten kävin psykiatrian harkassa. Heti alkuun opettaja ilmoitti, että jatkossa kyseisen harkan kaltaisista pienryhmäopetuksista (8-10 henkilöä) luovutaan, koska eräs Suomen tämän hetken tyhmimmistä päättäjistä on päättänyt lisätä koulutusmääriä (muistaakseni) 160 henkilöllä, joista 30 tulisi omalle opiskelupaikkakunnalleni. Senttiäkään lisää rahaa ei ole luvassa, joten tällä hetkellä erinomainen, tosin jo käytössä olevien resurssien äärirajoilla toimiva lääketieteen opetus jouduttaneen romuttamaan täysin ja ilmeisesti jatkossa toteuttamaan opetus kokonaan kirjekurssilla. Noh, heti opetuksen perään, tietysti, eksyin toiselle vaaravyöhykkeelle, Hesarin keskustelupalstalle. Eksyin sinne lähinnä uutisen perusteella, missä peräänkuulutettiin lisärahoitusta lääketieteen tutkimukseen, jotta saavutettu taso saataisiin säilymään jatkossakin. Eipä keskustelupalstalla tälläkään kertaa keskusteltu varsinaisesta uutisesta, vaan siitä, miten ratkaisu koko maailman kaikkiin ongelmiin olisi kouluttaa lisää lääkäreitä (sillä oletuksella, että myös koulutuksen rahoitus lisääntyy, as if), pakottaa lääkärit perähikiälle loppuelämäkseen, laskea lääkäreiden palkkoja sadalla prosentilla ynnä muuta sellaista (todennäköisesti itse terveydenhuoltopalveluita raskaalla kädellä kuormittavien) selkeästi mistään mitään tietämättömien urpojen nillitystä. Harmonia oli tipotiessään.

Tästä päästäänkin aiheeseen, josta eräs lukijoistani (jee, minulla on sellaisia!!) toivoi minulta kirjoitusta: miksi päätin ryhtyä lääkäriksi?

Noh, alkuperäinen ajatukseni kolmevuotiaana oli ryhtyä sairaanhoitaja-lentokapteeniksi. Kuitenkin pelkäsin lentämistä ja kolmivuotiaan kapasiteetillani päättelin, ettei näin ollen lentäjän ammatti välttämättä olisi se fiksuin. Sitten ajattelin, että pitäisi siis olla työ, jossa yhdistyvät lentäjän vastuu (ja status, en tod. tajua, miten kolmivuotias voi edes ajatella noin!:D) ja jollakin lailla sairaanhoitajan duunit (tietämättä aiheesta sen enempää silloin), ja loogisen päättelyni tulos oli tietenkin lääkäri. Jollakin tavalla fakkiuduin tähän ajatukseen jo kolmivuotiaana ja sukulaisten painostuksesta muuhun ja omista vaihtoehtoisista suunnitelmistani (sisustussuunnittelija, juristi, näyttelijä, ensimmäinen naispresidentti) huolimatta jäi lääkärin ammatti ainoaksi realistiseksi ja kiinnostavaksi vaihtoehdoksi. Olin myös melkoinen maailmanparantajahippi yläasteella ja lisäksi erään lähiomaiseni kuolema syöpäsairauteen hyvin nuorella iällä olivat varmasti tukemassa tätä ratkaisua.

Tämän kirjoituksen alussa totesin,  että erityisesti kaiken lääketieteeseen liittyvän unohtaminen on parantanut fiiliksiäni ja ollut tervetullutta. Tarkoittaako se siis, että lääkäriksi ryhtyminen kaduttaa? No ei helvetissä. En edelleenkään voisi kuvitella tekeväni mitään muuta; lääketiede on parhaimmillaan salapoliisityötä, arvoitusten ratkomista, kanssakäymistä (mukavien) ihmisten kanssa, onnistumisen kokemuksia ja puhdasta työn iloa. Sen sijaan monet lääketieteeseen liittyvät käytännön asiat vituttavat, surettavat, suututtavat, turhauttavat, ahdistavat ja saavat miettimään, mitä helvetin järkeä oli kuluttaa kuusi vuotta (and counting) elämästään moisen roskan opetteluun. Tällä tarkoitan turhaa byrokratiaa, ikäviä asenteita, julkista kirjoittelua, julkista päätöksentekoa, tietojärjestelmiä, resurssipulaa, kiirettä, väsymystä, sitä, että kaikkiin nykyihmisen ongelmiin haetaan jotain diagnoosia, vaikka todellinen syy on aivan muu kuin lääketieteellinen... Got it?

Joten loma sopii minulle. Vauvankin saavuttua voin vaipanvaihdon, tissitaisteluiden ja valvomisen lisäksi satunnaisesti keskittyä myös sisustushaaveiluihin, muotiin, kivan kevyisiin blogeihin ja kaikkeen muuhunkin sellaiseen itselleni normaaliin, johon ei kaiken työkiireen keskellä ole riittänyt aikaa, tai ainakaan energiaa. Ja tämän tulevan puolen vuoden aikana voisin opetella estämään pääsyni kaiken maailman idioottien kansoittamille keskustelupalstoille, koska ne eivät sisäistä harmoniaani ainakaan lisää.