Minulla on elämässäni kaikki, mitä olen aina halunnut: on ihana mies, ihanaakin ihanampi tytär, terveys, paljon ystäviä, haaveideni ammatti, riittävä toimeentulo.. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani kertakaikkisen onnellinen.
Mikä sitten on tuo otsikko?
Tulevaisuusahdistukseni liittyy ammatinvalintaan. Tietämättömämpi voisi kuvitella, että kun valmistuu lääkäriksi, on myös ammatti. Onhan näin periaatteessa kyllä. Valmistumisen jälkeen pitäisi kuitenkin vielä valita, mille 49 tarjolla olevasta erikoisalasta päättää hakeutua, ja se jos mikä on minulle tällä hetkellä yksi suuri kysymysmerkki.
En aiemminkaan ollut alavalinnastani täysin perillä, mutta äidiksi tuleminen vaikeutti päätöksentekoa entisestään. En osannut ajatella aiemmin, miten uuteen järjestykseen kaikki elämänarvoni tulisivat menemään lastensaannin jälkeen (niin kliseistä, mutta niin totta!). Yhtäkkiä tärkeintä ei olekaan, mitä minä haluan, vaan mikä on lapsen kannalta järkevintä. Ehkä sitä sanotaan kasvamiseksi?
Haluaisin tehdä isona jotakin toimenpidevaltaista. Jos saisin päättää minkä tahansa vaihtoehdon, rupeaisin plastiikkakirurgiksi. Ja ei, kyseessä ei olisi mikään esteettinen tissien parantelu, vaan julkisin verovaroin kustannettava pehmytosakirurgia, johon kuuluisi niin syöpäleikkauksia kuin korjaavaa rintakirurgiaakin. Tämä ala torppaantuu kuitenkin mm. siksi, että plastiikalle on paljon muitakin menijöitä, ja töistä voisi tulevaisuudessa olla pulaa. Kirurgisilla aloilla on myös (varsinkin erikoistumisaikana) valtavasti päivystystä, joten perheelliselle ihmiselle (tai siis minulle, enhän voi muiden puolesta sanoa) se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto.
Silmätaudit olisi siitä kiva, että saisi leikata, ei tarvitsisi päivystää ja kyseessä olisi kohtuullisen suppea ala. Monet alaan kuuluvat välineet ovat kuitenkin varsin teknisiä, joten en ole varma, kiinnostuisinko ikinä tarpeeksi niitä vehkeitä käyttämään. Pieni miinus myös siitä, että silmätaudit ovat ehkä kauimpana heroistisesta henkienpelastamisesta, mitä kuitenkin jossain määrin haluaisin erikoislääkärinä tehdä (arvostan silmälääkäreitä toki paljon kuitenkin, toim.huom.).
Kardiologia olisi mukavaa myöskin, ja siinä yhdistyisi monta hyvää asiaa. Miinuksena se, että koulutusohjelma on muuttumassa takaisin kahdeksanvuotiseksi nykyisen kuuden vuoden sijaan, ja tästä kahdeksasta vuodesta pitäisi viettää kovin monta vuotta yliopistosairaalapaikkakunnalla, minkä haluaisin minimoida.
Niinpä. Ongelmansa kullakin. Ehkä oikeasti elämä vie johonkin suuntaan ja joku päivä huomaan vain tekeväni jotain. Ensisijaisesti nyt olen kuitenkin äiti, ja sitten vasta lääkäri (tai siis yksi kurssihan minulta vielä puuttuu, että enhän vielä ole lääkäri ollenkaan..). Toivon, että tulevaisuudessakaan urahaaveet eivät veisi täysin mennessään, vaan että muistaisin tämän roolini silloinkin. Toisaalta haluaisin äitiyden lisäksi myös olla se lääkäri. Enkä mikään sunnuntailääkäri, vaan työlleen omistautunut ammattilainen. En ihan vielä tiedä, miten nämä kaksi asiaa tulee onnistuneesti yhdistymään, mutta ehkä se vielä selviää.
Hyvää tässä päivässä oli se, ettei ollut mitään huonoa.
(Paitsi liikennevaloissa kaasuttelevat, äänenvaimentamattomat mopot, ihan vitun ärsyttäviä.)
