maanantai 25. kesäkuuta 2012

Tulevaisuusahdistus

Minulla on elämässäni kaikki, mitä olen aina halunnut: on ihana mies, ihanaakin ihanampi tytär, terveys, paljon ystäviä, haaveideni ammatti, riittävä toimeentulo.. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani kertakaikkisen onnellinen.

Mikä sitten on tuo otsikko?

Tulevaisuusahdistukseni liittyy ammatinvalintaan. Tietämättömämpi voisi kuvitella, että kun valmistuu lääkäriksi, on myös ammatti. Onhan näin periaatteessa kyllä. Valmistumisen jälkeen pitäisi kuitenkin vielä valita, mille 49 tarjolla olevasta erikoisalasta päättää hakeutua, ja se jos mikä on minulle tällä hetkellä yksi suuri kysymysmerkki.

En aiemminkaan ollut alavalinnastani täysin perillä, mutta äidiksi tuleminen vaikeutti päätöksentekoa entisestään. En osannut ajatella aiemmin, miten uuteen järjestykseen kaikki elämänarvoni tulisivat menemään lastensaannin jälkeen (niin kliseistä, mutta niin totta!). Yhtäkkiä tärkeintä ei olekaan, mitä minä haluan, vaan mikä on lapsen kannalta järkevintä. Ehkä sitä sanotaan kasvamiseksi?

Haluaisin tehdä isona jotakin toimenpidevaltaista. Jos saisin päättää minkä tahansa vaihtoehdon, rupeaisin plastiikkakirurgiksi. Ja ei, kyseessä ei olisi mikään esteettinen tissien parantelu, vaan julkisin verovaroin kustannettava pehmytosakirurgia, johon kuuluisi niin syöpäleikkauksia kuin korjaavaa rintakirurgiaakin. Tämä ala torppaantuu kuitenkin mm. siksi, että plastiikalle on paljon muitakin menijöitä, ja töistä voisi tulevaisuudessa olla pulaa. Kirurgisilla aloilla on myös (varsinkin erikoistumisaikana) valtavasti päivystystä, joten perheelliselle ihmiselle (tai siis minulle, enhän voi muiden puolesta sanoa) se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto.

Silmätaudit olisi siitä kiva, että saisi leikata, ei tarvitsisi päivystää ja kyseessä olisi kohtuullisen suppea ala. Monet alaan kuuluvat välineet ovat kuitenkin varsin teknisiä, joten en ole varma, kiinnostuisinko ikinä tarpeeksi niitä vehkeitä käyttämään. Pieni miinus myös siitä, että silmätaudit ovat ehkä kauimpana heroistisesta henkienpelastamisesta, mitä kuitenkin jossain määrin haluaisin erikoislääkärinä tehdä (arvostan silmälääkäreitä toki paljon kuitenkin, toim.huom.).

Kardiologia olisi mukavaa myöskin, ja siinä yhdistyisi monta hyvää asiaa. Miinuksena se, että koulutusohjelma on muuttumassa takaisin kahdeksanvuotiseksi nykyisen kuuden vuoden sijaan, ja tästä kahdeksasta vuodesta pitäisi viettää kovin monta vuotta yliopistosairaalapaikkakunnalla, minkä haluaisin minimoida.

Niinpä. Ongelmansa kullakin. Ehkä oikeasti elämä vie johonkin suuntaan ja joku päivä huomaan vain tekeväni jotain. Ensisijaisesti nyt olen kuitenkin äiti, ja sitten vasta lääkäri (tai siis yksi kurssihan minulta vielä puuttuu, että enhän vielä ole lääkäri ollenkaan..). Toivon, että tulevaisuudessakaan urahaaveet eivät veisi täysin mennessään, vaan että muistaisin tämän roolini silloinkin. Toisaalta haluaisin äitiyden lisäksi myös olla se lääkäri. Enkä mikään sunnuntailääkäri, vaan työlleen omistautunut ammattilainen. En ihan vielä tiedä, miten nämä kaksi asiaa tulee onnistuneesti yhdistymään, mutta ehkä se vielä selviää.

Hyvää tässä päivässä oli se, ettei ollut mitään huonoa.
(Paitsi liikennevaloissa kaasuttelevat, äänenvaimentamattomat mopot, ihan vitun ärsyttäviä.)

1 kommentti:

  1. Voi Emma, kuulostaa niin tutulta. Valmistumisesta on nyt reilu pari vuotta aikaa, enkä ole vieläkään varma siitä, mikä musta tulee. Tässä vhän omia mietteitä alan valinnasta..

    Olen töissä silmätaudeilla tällä hetkellä. Olen aivan samaa mieltä, että siinä tosiaan on kaikenlaisia teknisiä laitteita, joiden käyttämisen oppimiseen menee todella aikaa, käytännössä varmaan koko erikoistumisvaihe. Sinällään silmätaudit ei tosiaan ole semmoinen heroistinen henkienpelastamisala, kun esim. öö.. ane tai kirra tms, mutta kyllä ne silmäkirurgit ovat aika kovia tyyppejä. Ei nimittäin ole mitään ihan helppoja leikkauksia jotkut karsastusleikkaukset tai syöpäleikkaukset jne. Silmillä on ihan kivaa, ei tarvitse (niin paljoa kun muualla) riidellä potilaiden kanssa ja voi puuhastella kaikkea pientä. En kuitenkaan ole vielä kokenut mitään suurta onnistumisenkaan tunnetta, eli aika tasaista meininkiä. Ja toki silmillä on sekin huono puoli, että siinä ei potilaita tutkita yhtään samalla tavalla kun muualla, ja stetareita ei enää tarvitse.

    Plastiikkaa mietin joskus itsekin, mutta tosiaan Helsingissä jos asuu, niin käytännössä ei pitäisi asua, jos aikoo plastikoksi. Tai sitten vaihtoehtona on tehdä "odotellessa" joku toinen kirurgian spesialiteetti, esim. ortopedia, kun jonotusaika on n 5 vuotta. Olen kyllä ymmärtänyt, että esim. Kuopiossa tuo tie ei ole ihan noin kivinen. No mutta, itse koin, että kirurgiksi rupeamisessa on se huono puoli, että pitää tehdä runko, jossa opettelet leikkaamaan tyriä ja umppareita ja tekemään vasektomioita, vaikka ei kiinnostaisi ollenkaan. Sitten vasta myöhemmin niitä oman alan leikkauksia. Ja ehkä se ongelmallisin on se, että päivystäminen on kyllä aika rankkaa. Olin siis kirralla 6kk valmistumisen jälkeen töissä.

    No sitten lähinnä toinen vaihtoehto silmien lisäksi on lastenneuro. Olin siellä n 5kk töissä. Aikuisten neuro on mielenkiintoista teoriassa, mutta siinäkin rankkoja päivystyksiä ja niihin liittyen vaikeita kohtaloita. Toki niitä on lapsillakin, tiedän. Lapsilla mielenkiintoista on erityisesti kehitysneurologia yms. Se teoriassa on hyvinkin mielenkiintoista. Sitten taas käytännössä siellä on paljon potilaita, joilla diagnoosina on "monimuotoinen kehitysviive" tms ja lääkärinä niille ei voi kovinkaan paljon tehdä mitään, terapeutit tekevät oleellisen työn. Eli siinä suhteessa työssä on paljon turhauttavaa. En halua olla työssäni mikään sosiaalityöntekijän jatke, joka ei voi tehdä muuta kuin kuunnella.

    Kardiologian koulutusohjelman muuttaminen kahdeksanvuotiseksi kuulostaa aika hurjalta! Onkohan sille alalle niin paljon tunkua, että yritetään jollain tavalla karsia tulijoita vai mitä ihmettä? Ja monta vuotta siitä pitäisi olla yliopistopaikkakunnalla?

    VastaaPoista