Nyt viikon hiljaiselon jälkeen ehdin vihdoin palata blogini ääreen. Männäviikolla on tapahtunut niin mediassa kuin privaattirintamallakin yhtä sun toista, joka on ärsyttänyt ja ilostuttanut, mutta nyt, kun pitäisi suoltaa tekstiä, tunnen itseni jännän seesteiseksi. Kenties hieman kaivamalla jotain asiaa kuitenkin löytyy.
Olin siis neljä päivää viime viikolla töissä susirajalla pienessä terveyskeskuksessa. Jokuhan systeemissä mättää, jos neljän päivän urakoinnin jälkeen on valmis jättämään lääkärin työt ainakin puoleksi vuodeksi ja lähtemään mieluummin vaikka surffaamaan. Harmi, kun tällä keskivartalolla moinen ei onnistu, eikä olisi kyllä rahaakaan. Noh, toki noihin neljään päivään mahtui myös monta onnistumisen kokemusta ja mukavaa kohtaamista potilaiden kanssa, mutta niille, jotka kuvittelette terveyskeskuslääkärin työn olevan jotenkin helppoa ja yksinkertaista, ja että "neljän vuoden pikakoulutus ammattikorkeakoulussa terveyskeskuslääkäriksi olisi ihan riittävä" (suora lainaus jonkun valopään ideasta jollakin keskustelupalstalla), niin sanon, että HV, ei muuten ole. Vaikeampaa alaa ei lääketieteessä ole, eikä arvauskeskus-avautumiset muuten tee työstä tippaakaan helpompaa.
Viime lauantai oli ihana löhöpäivä, kunnes peruspalveluministerimme Maria Guzenina-Richardson avautui suomalaisen terveydenhuollon ylivoimaisesti suurimmasta ongelmasta - lääkäreiden suurista palkoista. Hänen ehdotuksensa oli, että keikkalääkäreiden palkat tippuvat samantien, kun lääkäreiden koulutusmääriä lisätään. Ihan jännittävää olisi testata idean toimivuus käytännössä, koska äkkiseltään en keksi, millä mekanismilla tämä tapahtuisi. Ministeri sen enempää kuin valtaosa Suomen kansastakaan ei taida olla tietoisia siitä, että lääkäreiden koulutusmääriä lisättiin jo 2000-luvun alussa, ja tulokset alkavat pitkien koulutusaikojen takia näkyä vasta nyt. Laitoin ministerille sähköpostilla kehitysideoita terveyskeskusten toimivuuden lisäämiseksi, saas nähdä, menevätkö perille.
Tulin eilen vanhaan kotikaupunkiini ensin pakolliselle terveyskeskusharjoittelujaksolle, ja sen jälkeen jatkan kuusi viikkoa töissä samassa paikassa. Hyvää siis tässä päivässä olikin se, ettei ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kukaan meinannut ajaa suojatiellä päälle katua ylittäessäni ja autot pysähtyivät suosiolla antamaan tietä! Ruokakaupassa kukaan ei myöskään haahuillut päämäärättömäksi ympäriinsä, ei törmäillyt ostoskärryillä eteensä katsomatta eikä tukkinut käytävää jauhamalla paskaa kylänmiesten kanssa. Hyvää oli myös (lähes) alkoholiton Stowford Press-siideri, jonka tempaisin ei-minkään kunniaksi, ihan vaan kun teki mieli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti