Kuinka Suomen terveydenhuolto pelastetaan?

Jos luulet, että tämä postaus sisältää kuivaa puhetta jo farssiksi muodostuneesta sote-uudistuksesta, olet väärässä. Aion ihan vaan avautua.

Kuten edellisellä kerralla (josta on taas sikana aikaa, pahoittelen) lupasin, olen yrittänyt suhtautua positiivisesti terveyskeskustyöhön ja kas kummaa, olenkin ihan aidosti tykännyt siitä! Kaksi kuukautta vuoroviikkoista kotiäitiyttä ja terveyskeskuslääkäriyttä on takana, ja työstä sinänsä minulla ei ole valittamista. Paljon on vuodessa muuttunut ja pelkästään parempaan suuntaan. Siis ydintyön osalta.

Mutta ai jumalauta sitten se kaikki muu.

Aina mietitään, mihin raha terveydenhuollossa uppoaa. Syyttävä sormi osoittaa vuorotellen Lääkäriliittoa, keikkafirmoja, liian "pieniä" lääkäreiden koulutusmääriä, hallitusta, oppositiota, yhteiskuntaa ja yksilöä, joka ei pidä huolta terveydestään, vanhuksia, eläkeläisiä, työttömiä ja työterveyshuoltoa. Voin kertoa, että ei pidä paikkaansa (paitsi ehkä välillisesti hallituksen ja opposition ja yhteiskunnan osalta, koska joku urpohan tuosta seuraavaksi kertomastanikin on ollut päättämässä).

Raha uppoaa projekteihin, työryhmiin, työryhmien valmisteleviin työryhmiin, osa-aluejohtajiin, johtajiin ja johtajien johtajiin, thl:n milloin mihinkin pelleilyihin (eli miten käytetään loppukin työaika koodaamiseen, eikä potilaiden hoitamiseen), sataan eri (toimimattomaan) tietojärjestelmään, niiden tietojärjestelmien päivityksiin, jotka tekevät järjestelmistä entistä nihkeämpiä, loppuun asti miettimättömiin uudistuksiin, lainsaadännön (googleta "M1") kiertämiseksi tehtäviin ihmejärjestelyihin ja niin edelleen.

Eräässäkin täysin kuvitteellisessa sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymässä, jossa satun työskentelemään, on käynnissä jos jonkinlaista projektia, jotka sitovat useamman lääkärin viikkotyöpanoksen. Projektien seurauksena käytännön työ joko hankaloituu, tai sitten muuttuu mahdottomaksi. Projekteja vetävät ihmiset, jotka eivät ole olleet käytännön työhön kosketuksissa vuosikausiin, tai mikä parasta, he ovat konsultteja, jotka työskentelevät normaalisti teollisuuden parissa, ja sitten insinöörin suurella asiantuntemuksella kertovat, että koska tämä toimii autonkokoamislinjalla, toimii tämä myös paikassa, jossa yritetään pelastaa ihmishenkiä.

En lähtökohtaisesti ole herravihaan taipuvainen ihminen, vaan olen sitä mieltä, että hyvä johtaja on palkkansa ansainnut. Sen sijaan huono johtaja saa aikaiseksi paljon huonoa, ja voi pahimmassa tapauksessa ryssiä asiat perinpohjin. Terveydenhuollon ollessa kyseessä huonosta johtamisesta laskun maksaa loppuviimein heikoin lenkki, eli potilas. Näin ei saisi olla, mutta taitaa olla kuitenkin.

Sitä ollaan lääkärisnaisia!

Niin siinä sitten kävi, että maailmanympärimatkoista ja yhdestä vauvasta huolimatta minäkin valmistuin. Oli kyllä luojan lykky, että tentit hoidin alta pois jo keväällä ennen tätä äitiyskoomaa. Nimittäin muuten olisi homma lykkääntynyt vielä tovilla.

Oli se melkoisen hassu fiilis käydä pokkaamassa tutkintotodistus opintosihteeriltä. 23 vuotta sitten ilmoitin ryhtyväni isona lääkäriksi, tietämättä yhtään, mitä se tarkoittaa, ja nyt sitä sitten ollaan lääkäreitä. Tämä unelma-ammatin saavuttaminen oikeastaan kuvastaa elämänasennettani muutenkin: teen yleensä kauaskantoisia suunnitelmia, jotka pyrin toteuttamaan vaikka läpi harmaan kiven. Toki kaikkea ei voi elämässä suunnitella, ja joskus matkalle sattuu ikäviäkin yllätyksiä, mutta hämmentävän paljon elämäänsä voi kyllä vaikuttaa. No niin, se siitä paatoksesta.

Kun tämä pahin äitiyskooma näyttää nyt ainakin hetkellisesti helpottaneen, niin mieleeni on hiipinyt myös ajatus tulevasta töihinpaluusta. Äitiyslomaa - tai siis vanhempainrahakautta - on jäljellä vieä kuukauden päivät, ja sen jälkeen heittäydyn kahdeksi viikoksi työttömäksi hoitelemaan muuttojuttuja. Pari päivystystä on henkensä pitimiksi kuitenkin marraskuussakin tehtävä, huvitti tai ei.

Jollain kieroutuneella tavalla jopa odotan työnalkua terveyskeskuksessa. Ehkä tätä odotusta hieman vääristää myös muutto takaisin ihmisten ilmoille täältä savolaisten keskeltä ja ihmisten ilmoilla odottava unelma-asunto, mutta siltikin myös työtä odotan innolla. Ehkä osittain siksi, että itse tienattu raha tuntuu aina kivemmalta kuin valtion tukiaiset, mutta ennen kaikkea siksi, että haluan taas päästä ajattelemaan muutakin kuin sopivaa keinoa muiluttaa vauva syömään hartaudella vääntämiäni soseita (ei ole helppoa) tai vauva.fi:n kuumia keskusteluja (ihmiskunnan rappiotilan todellinen syvyys näkyy tuolla palstalla, kuten jo aiemmin todettu). Olen myös hivenen huolissani tieteellisen ajattelukykyni rappiosta. Alan pikkuhiljaa uskoa lifestyle-blogien terveysohjeisiin, ja Gloriasta (tai vastaavasta) lehdestä luettuani tyrnimarjojen hyödyistä, olen hamstrannut kaapit täyteen erinäisiä ylihinnoiteltuja tyrnituotteita. Jos en pian palaa töihin, hommaan varmaan seuraavaksi kanta-asiakaskortin Herbalife-liikkeeseen, vai mitä niitä nyt on.

Terveyskeskustyöllä ei ole lääkäreiden keskuudessa kovin hyvä maine. Muistan itsekin äitiyslomaani edeltäneet puolitoista kuukautta terveyskeskuksessa, ja ihan kamalaahan se oli. Koska lääkärin vastaanottoaikoja ei ollut, kaikki asiat piti suunnilleen hoitaa puhelinajoilla, ja järkikin jo sanoo, ettei se ole mahdollista. Puolet päivästä koostui päivystyksestä, missä hoidettiin kaikkea muuta, paitsi päivystyksellisiä ongelmia. Tämä taas johtui siitä, että koska muutenkaan lääkäriin ei päässyt, niin piti tulla päivystykseen. Mainittakoon nyt sivujuonteena, että tuossa kyseisessä paikassa oli kyllä kaikki terveyskeskuslääkärin virat täynnä, mutta niitä virkoja oli ja on vain aivan auttamattoman vähän. Niinpä, ei aina kaikki ole lääkäreiden vikaa.

No, joka tapauksessa, mietin nyt, että voisin korjata hieman asennettani tuota terveyskeskushommaa kohtaan. Olen kuullut huhuja, että olot olisivat parantuneet tässä kotisluibailuni aikana, mutta kohtahan se nähdään. Olipa tilanne mikä hyvänsä, niin omalla asenteella voi työviihtyvyyteensä ainakin hieman vaikuttaa. Toki ihminen tarvitsee edelleen ruokaa ja vessatauon pysyäkseen järjissään, mutta jos sitä ei ottaisi niin vakavasti kaikkia niitä epälääketieteellisiä ongelmia, joihin terveyskeskustyössä väistämättä päivittäin törmää. Ehkä äitiyden myötä pienimmät asiat ovat muutenkin lakanneet ärsyttämästä, kuten olen tainnut blogissani aiemminkin todeta.

Tänään on tällaisia sinisiä ajatuksia, tulen sitten raportoimaan, mikä se todellisuus on!

Ainiin, en ole pitkään aikaan kertonut, mikä tässä päivässä oli hyvää. Tänään ehdottoman hyvää oli se, ettei reissu ruokaostoksille tulevan ex-kotikaupunkini keskustaan aiheuttanutkaan eksponentiaalista ketutusta, vaan tuli jopa hyvä mieli. Ensiksi nuorehko mieshenkilö auttoi pyytämättä painavan ostoskorin kanssa kaupassa, sitten kaupan kassa kehui ostoskassiani ja kotiin kävellessäni tajusin, ettei kukaan ollut yrittänyt ajaa päälleni koko tunnin mittaisen reissun aikana. Poikkeuksellista!

Hyvää viikonloppua vaan kaikille, tutuille ja tuntemattomille!

Ugh!

Ennen synnytystä mietin, että olisi hyvä väitöskirjan aihe tutkia, miten raskaus ja äitiys vaikuttavat naisen älykkyysosamäärään. Ei tarvinnut olla kuin raskaana, kun tuntui, että pää jo pehmeni täysin. Kuinka ytimessä olinkaan ajatusteni kanssa jo silloin!

Tuo meidän pieni (mörssärikokoinen) tyttäremme ei oikein nuku. Öisin saan herätä syöttämään häntä kolmesta neljään kertaa, ja voin kertoa, että jos pääni oli kuin Haminan kaupunkin ennen lasta, niin nyt se on sitä potenssiin miljoona. Koska en ole puoleen vuoteen nukkunut kuin parin tunnin pätkissä, en tajua enää mistään mitään. En osaa puhua suomea (sanat vain unohtuvat, järkevistä sanajärjestyksistä ei tunnu olevan välillä tietoakaan), en osaa laskea päässä yksinkertaisimpiakaan laskuja (ennen olin siinä hyvä), enkä jaksa katsoa edes telkkaria, koska se vaatisi liikaa keskittymistä. Olen tehnyt muutaman päivystyksen, ettei työ aivan täysin unohtuisi, ja täytyy sanoa, että itseään on saanut patistella ajattelemaan asioita hyvin moneen kertaan ennen päätöksiä, jottei vaan sattuisi menemään hutiin. Yhden ihmisen otannalla tutkimustulokseni tällä hetkellä siis onkin, että äitiys tyhmentää. Se, onko kyseessä vain väliaikainen ilmiö, jäänee nähtäväksi. Väitöskirjaa tästä tuskin saisi, muttei sellaisen tekemiseen kognitiot tällä hetkellä riittäisi kyllä muutenkaan.

Siksi blogissanikin on ollut taas niin hiljaista, kun minulla ei ole ollut kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Kun väsyttää, ei jaksa välttämättä ärsyyntyä maailman epäkohdista ihan samanlaisella intensiteetillä kuin aiemmin. Toisaalta sääli, toisaalta ehkä ihan hyväkin.

Yhtä asiaa (siis jos vauvaa ei lasketa) olen kuitenkin jaksanut ajatella, ja paljon. Nimittäin tulevaa asuntoamme! Tarkoitus on muuttaa kotikonnuillemme ihan kohta. Enää muutama viikko koulua itselläni ja muutama kuukausi puolisolla sairaalahommia, ja sitten mennään! Kuinka paljon aikaa saakin yhden asunnon remontin suunnitteluun menemään. Ja pitäähän se jollain rahalla ostaakin, ja kai se vakuutuksetkin tarvitsee? On tullut soiteltua erinäisiä puheluita pankkiin, kiinteistönvälittäjälle, vakuutustyypeille, sähkömiehille, keittiötyypeille, rautakauppatyypeille ja ties minne. Vauva.fi:n ja hs.fi:n sijaan olen lukenut lähinnä sisustusblogeja (ja etsinyt Suomen Pankin sivuilta kolmen kuukauden euriborin trendejä viimeisen 20 vuoden ajalta..köh).

Luulisi äkkiseltään, että asunnonvaihto olisi yleensä aina lähestulkoon yksinomaan positiivinen ja innostava asia, mutta kyllä siitä pienen stressinkin saa itselleen kehitettyä. Varsinkin kun älyllinen kapasiteettini hipoo nollaa muutenkin. Onneksi olemme jo loppusuoralla projektin suhteen, ja kun vain eräs nimeltämainitsematon muuttopalvelun edustaja soittaisi, kuten viikko sitten lupasi, niin saisimme lopullisen muuttopäivänkin lyötyä lukkoon.

Että ei mulla muuta. Kunhan ajattelin ilmoitella, että hengissä ollaan (ainakin fyysisesti)!

Edit: Ikinä ei ole ollut tekstini näin täynnä typoja. Napsin pois pahimmat, mutta varmasti sinne eksyi joitain vielä kuitenkin. En jaksa välittää.

Edit nro: 2: Se on ihan täyttä paskaa, kun neuvolassa väitetään, että lapsi alkaa muka nukkua paremmin kun aloittaa kiinteät. Ei muuten ala.

Tulevaisuusahdistus

Minulla on elämässäni kaikki, mitä olen aina halunnut: on ihana mies, ihanaakin ihanampi tytär, terveys, paljon ystäviä, haaveideni ammatti, riittävä toimeentulo.. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani kertakaikkisen onnellinen.

Mikä sitten on tuo otsikko?

Tulevaisuusahdistukseni liittyy ammatinvalintaan. Tietämättömämpi voisi kuvitella, että kun valmistuu lääkäriksi, on myös ammatti. Onhan näin periaatteessa kyllä. Valmistumisen jälkeen pitäisi kuitenkin vielä valita, mille 49 tarjolla olevasta erikoisalasta päättää hakeutua, ja se jos mikä on minulle tällä hetkellä yksi suuri kysymysmerkki.

En aiemminkaan ollut alavalinnastani täysin perillä, mutta äidiksi tuleminen vaikeutti päätöksentekoa entisestään. En osannut ajatella aiemmin, miten uuteen järjestykseen kaikki elämänarvoni tulisivat menemään lastensaannin jälkeen (niin kliseistä, mutta niin totta!). Yhtäkkiä tärkeintä ei olekaan, mitä minä haluan, vaan mikä on lapsen kannalta järkevintä. Ehkä sitä sanotaan kasvamiseksi?

Haluaisin tehdä isona jotakin toimenpidevaltaista. Jos saisin päättää minkä tahansa vaihtoehdon, rupeaisin plastiikkakirurgiksi. Ja ei, kyseessä ei olisi mikään esteettinen tissien parantelu, vaan julkisin verovaroin kustannettava pehmytosakirurgia, johon kuuluisi niin syöpäleikkauksia kuin korjaavaa rintakirurgiaakin. Tämä ala torppaantuu kuitenkin mm. siksi, että plastiikalle on paljon muitakin menijöitä, ja töistä voisi tulevaisuudessa olla pulaa. Kirurgisilla aloilla on myös (varsinkin erikoistumisaikana) valtavasti päivystystä, joten perheelliselle ihmiselle (tai siis minulle, enhän voi muiden puolesta sanoa) se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto.

Silmätaudit olisi siitä kiva, että saisi leikata, ei tarvitsisi päivystää ja kyseessä olisi kohtuullisen suppea ala. Monet alaan kuuluvat välineet ovat kuitenkin varsin teknisiä, joten en ole varma, kiinnostuisinko ikinä tarpeeksi niitä vehkeitä käyttämään. Pieni miinus myös siitä, että silmätaudit ovat ehkä kauimpana heroistisesta henkienpelastamisesta, mitä kuitenkin jossain määrin haluaisin erikoislääkärinä tehdä (arvostan silmälääkäreitä toki paljon kuitenkin, toim.huom.).

Kardiologia olisi mukavaa myöskin, ja siinä yhdistyisi monta hyvää asiaa. Miinuksena se, että koulutusohjelma on muuttumassa takaisin kahdeksanvuotiseksi nykyisen kuuden vuoden sijaan, ja tästä kahdeksasta vuodesta pitäisi viettää kovin monta vuotta yliopistosairaalapaikkakunnalla, minkä haluaisin minimoida.

Niinpä. Ongelmansa kullakin. Ehkä oikeasti elämä vie johonkin suuntaan ja joku päivä huomaan vain tekeväni jotain. Ensisijaisesti nyt olen kuitenkin äiti, ja sitten vasta lääkäri (tai siis yksi kurssihan minulta vielä puuttuu, että enhän vielä ole lääkäri ollenkaan..). Toivon, että tulevaisuudessakaan urahaaveet eivät veisi täysin mennessään, vaan että muistaisin tämän roolini silloinkin. Toisaalta haluaisin äitiyden lisäksi myös olla se lääkäri. Enkä mikään sunnuntailääkäri, vaan työlleen omistautunut ammattilainen. En ihan vielä tiedä, miten nämä kaksi asiaa tulee onnistuneesti yhdistymään, mutta ehkä se vielä selviää.

Hyvää tässä päivässä oli se, ettei ollut mitään huonoa.
(Paitsi liikennevaloissa kaasuttelevat, äänenvaimentamattomat mopot, ihan vitun ärsyttäviä.)

Äidit vastaan epä-äidit 0-0

Mikä helvetti meitä naisia vaivaa?

Viikonlopun (?) Hesarissa Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n puheenjohtaja ilmaisi mielipahansa lapsiperheitä kohtaan, koska ne hassaavat kaikki yhteiset verorahat (koska neuvola ja muu julkinen terveydenhuolto). Lisäksi kirjoittajan mukaan lapsettomat joutuvat tekemään lapsellistenkin työt, lapsettomat eivät saa syödä ravintolassa rauhassa, koska lapsiperheet vievät ruokarauhan, lapsettomat kärsivät, koska äidit ovat vaunuineen tiellä julkisissa kulkuvälineissä ja niin edelleen. Tämän jälkeen joukko äitejä teki vastahyökkäyksen ja selitti, miten heidän lapsensa maksavat näidenkin vapaaehtoisesti lapsettomien eläkkeet, ja miten äitiyden onnea ei voi ymmärtää, ennen kuin sen kokee. Sitten taas joku "vela" (=Vauva-foorumin nimitys vapaaehtoisesti lapsettomille) perusteli lastenhankinnan pilaavan maapallon ekosysteemin, koska pallo natisee liitoksissaan jo valmiiksi. Toisaalta vapaaehtoisesti lapsettomien pj argumentoi, että he ostavat (ilmeisesti maapallon pelastus mielessä) paljon kalliita tavaroita, mitä lapselliset taas eivät kuulemma tee, koska he kuluttavat kaikki rahansa vain päivittäistavaraan.

Siis toistan, mitä helvettiä?

Mikäli erinäisiä keskustelupalstoja on uskominen, Suomi on kuulemma nykyisin pahoinvointivaltio. Miten tämä on mahdollista, jos meillä kuitenkin on asiat niin hyvin, että moisesta äidit vastaan epä-äidit -scheissesta riittää jauhettavaa päivä toisensa jälkeen valtakunnan suurimman sanomalehden mielipideosastolla? Miten ihmisiä ylipäänsä jaksaa kiinnostaa, minkälaisia valintoja elämällään kukin päättää tehdä? 

Olen ehtinyt viettää rapiat 25 vuotta lapsetonta elämää ja voin sanoa nauttineeni aikuisiällä jokaisesta lapsettomasta vuodesta. On tullut elettyä pitkitettyä nuoruutta opiskelujen merkeissä, reissattua, rällättyä, kulutettua (muuhunkin kuin päivittäistavaraan, huom!), istuttua terassilla, syötyä ravintoloissa ja niin edelleen. Nyt minulla on lapsi, ja nuoruus on melko varmasti ainakin sanan edellä esitetyssä merkityksessä ohi, mutta on elämä nytkin aika jees. En vaihtaisi lastani pois mistään hinnasta, mutta toisaalta olen onnellinen, että sitä lapsetontakin aikuiselämää on tullut vietettyä, koska muuten olisi helppo katkeroitua ja surra menetettyä elämää. En tunne ketään äitiä, tai toisaalta vapaaehtoisesti lapsetonta, jolle olisi tullut mieleenkään ottaa kantaa muiden tekemiin valintoihin ennen tätä Hesarissa aloitettua äitisotaa. Tuleekin mieleen, ovatko kummatkaan näistä lehtien (tai keskustelupalstojen) sivuilla meuhkaavista ryhmittymistä aidosti tyytyväisiä valintoihinsa, jos niitä noin kovaan ääneen pitää puolustella?

Toinen itseäni askarruttava seikka on, mihin vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat oman yhdistyksen? Ymmärrän hyvin syöpä-, sydän- ja tahattomasti lapsettomien yhdistysten tarpeen, sillä ovathan niin vakavat sairaudet kuin tahaton lapsettomuuskin kaikki suuria elämänkriisejä, joiden sietämiseen tarvitaan vertaistukea. Mutta jos vapaaehtoisesti lapsettomat tarvitsevat vertaistukea sietääkseen valintaansa, jonka ovat vapaaehtoisesti tehneet, niin miksi sitten pitää suureen ääneen toitottaa, että oma ratkaisu on paras, ja lapsettomat ovat onnellisimpia, kun näin ei ilmeisesti siis ole? Pitäisikö minun nyt perustaa Äidit ry? What!

Nyt ei pidä käsittää, että olisin jotenkin "äitien puolella", en ole. On ihan yhtä typerää äidin mennä selittämään äitiyden autuutta sellaiselle, jota lapset eivät voisi vähempää kiinnostaa kuin lapsettoman hehkuttaa lapsettomuuden onneaan suurperheen äidille. Ihmettelen vain tätä suomalaista mentalitettia. Joka paikassa ruikutetaan, miten kaikki on perseestä, mutta toisaalta riittää aina aikaa ja energiaa paheksua sellaisia ratkaisuja, joihin itse ei ole elämässään päätynyt. Mitä, jos sen toisten kyttäämiseen käytetyn ajan kerrankin käyttäisi johonkin hyödylliseen? Ulkoiluttaisi vaikka mummoja?

Haastankin nyt kaikki fanaattisimmat äidit ja epä-äidit jättämään sen Hesarin mielipideosaston sikseen ja nauttimaan kesästä. Näin maailmasta tulee parempi paikka, tai ainakin se rupeaa tuntumaan sellaiselta.

Peace!

AV-mamma tässä moi!

Ensinnäkin, pahoitteluni kaikille lukijoilleni, joita vielä on jäljellä. Olen pitänyt täyttä blogihiljaisuutta jo kolmatta kuukautta, ja syytän kaikesta lastani, ihanaa, täydellistä miltei kolmikuista pientä tyttöä. Blogin kirjoittaminen tuntuikin yhtäkkiä varsin toissijaiselta kaiken hormonisumun keskellä, mutta näköjään hormonit ovat nyt sen verran laantuneet, että hormonihirviökin kykenee jälleen toimimaan.

Synnytys on sen verran henkilökohtainen juttu, etten sitä lähde tässä nyt sen enempää ruotimaan. Kuitenkin kaikille aiemmin parjaamieni ituhippisivustojen ylläpitäjille tiedoksi (ja miksei asiaa mahdollisesti pohtiville lukijoillekin), että epiduraali on kyllä taivaan lahja, eikä todellakaan pilaa synnytystä sen enempää kuin imetystäkään. Vai miten epiduraali selittää helvetin kipeät nännit ensimmäisten kahden imetyskuukauden ajan? Tietysti, jos joku masokisti haluaa väkisin synnyttää luomuna, niin antaa mennä vain. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa. Kävin supistushoureissani kätilön kanssa erittäin hedelmällistä monologia, joka meni suunnilleen näin: "Ai sen epiduraalin voi ottaa jo tässä vaiheessa? Jossain hourusivustoilla epiduraalin ottavaa äitiä pidetään totaalisena luuserina, mutta minä aion kyllä hankkia ansioni muualta". Kätilöä nauratti, ja minä sain toivomani.

Edelliset kolmisen kuukautta ovat kuluneet hämmästyttävän nopeasti kakkavaippoja vaihdellen ja tissitellen, mutta enpä ole sosiaalista elämääkään unohtanut. Vastoin kaikkia neuvolan, länsimaisen moraalikäsityksen ja ennen kaikkea vauva.fi:n Aihe Vapaa-palstan fundamentalistimutsien ohjeita, olen vienyt tulokkaamme ensimmäisestä elinviikosta lähtien maailmalle. Kotikaupunkimme keskustan lisäksi mussukkamme on käynyt jo Köpiksessäkin, ja ai että ainakin äiti on nauttinut. Kovasti ei ole kyllä tuntunut häiritsevän tuota ipanaakaan, kun on nukahtanut suurinpiirtein heti kotiovesta ulos päästyämme, oli suuntana sitten Kuopion tori tai Helsinki-Vantaa. Voin vannoa, että olisin seonnut, jos olisin lusinut neljän seinän sisällä synnytyksestä tähän päivään asti, ja ihan satavarmasti lapsosemme varhaiskehitys olisi äidin psykoosista vaarantunut enemmän kuin käynnistä terassilla vappuaattona. Tai mistä sitä tietää, ehkä näitä vapaan elämän hedelmiä paikkaillaan sitten lastenpsykiatrialla muutaman vuoden päästä, varsinkin kun lapsemme tulee altistumaan vielä päiväkodin vaaroillekin jo kauan ennen kolmen vuoden maagista ikää. OMG!

Tästä päästäänkin otsikon aiheeseen, nimittäin Vauva-lehden keskustelupalstaan. Alkuun kävin siellä vain huumorimielellä, luin otsikoita ja päivittelin miehelleni, että kaiken maailman retardit sitä saavatkin juosta vapaalla jalalla. Sitten aloin klikkailla keskusteluita auki, ja kohta olin jo kommentoimassa. Eikä siinä vielä kaikki, yhtenä synkkänä päivänä huomasin aloittavani keskustelua mistä lie aiheesta. Olin shokissa. Minusta, akateemisesta ja älykkäästä ihmisestä (termi akateeminen on tuolla palstalla kova sana, toim.huom.) oli tullut av-mamma! Jos muuten olen baby bluesilta välttynytkin, niin pariin kertaan tuo keskustelupalsta on kyllä meinannut sellaiselle altistaa. Ihmiset ovat siellä oikeasti aivan sekaisin ja lietsovat hulluuttaan ympäriinsä tajuamatta asiaa itse lainkaan. Kaiken lisäksi huomasin kuluttavani palstalla aikaa yhtäkkiä tuntitolkulla päivässä, yleensä toki imettäessä tai ipanan päiväuniaikaan. Silti koin syyllisyyttä, että tuhlaan nämä lapseni arvokkaimmat ensi kuukaudet moiseen paskaan. Ja syystä koinkin! Viimeinen niitti oli, kun jossakin keskustelussa kerroin aiheeseen liittyen olleeni maailmanympärimatkalla, ja joku kysyi osoitetta matkasta pitämääni blogiin. Annoin osoitteen, ja pian joku kommentoi, että onpas katkeraa tekstiä (jep, blogi on avautumispainotteinen, mutta jokainen pidemmässä reissussa ollut tietää, että välillä vituttaa). Eikä aikaakaan, kun aiheesta oli jo viritetty keskustelu otsikolla "Nyt on kyllä väärä henkilö päässyt maailmanympärimatkalle". Siis kyllä, näin oikeasti tapahtui! Siinä vaiheessa päätin, että joko vieroitun tästä elämäänsä kyllästyneiden ihmisten temmellyskentästä, tai kohta olen itsekin samanlainen. Kuten kaikissa riippuvuuksissa, niin ei ollut helppoa vierottautuminen tästäkään, mutta nyt ollaan jo hyvällä mallilla. Näin ollen siis jos ette ole kyseiseen hulluuden tyyssijaan vielä astuneet, niin kehoitan vakavasti harkitsemaan, kannattaako avata edellä olevaa linkkiä. Tiedättehän, pikkusormi, ja niin edelleen.

Mutta hyvää tässä päivässä oli se, että olen vieroittautumisessani jo varsin pitkällä. Ja muutenkin tuntuu, että elämässä on nykyisin vain pelkkää hyvää ja pelkkiä ylävitosia. Kiitos ihanan Selmani <3

Avaudunpahan taas joutessani..

..kun ei tämä ipanakaan halua syntyä.

Arvon espoolainen kauppatieteiden tohtori Raimo Inkiläinen, toivottavasti luet tämän. Suuressa viisaudessasi kirjoitit tänään Hesarin mielipidepalstalle uuden ja innovatiivisen ratkaisun maaseutua vaivaavaan lääkäripulaan. Ehdotit lääkäreiden pakkosiirtämistä maaseudulle 2-3 vuodeksi, jotta yhteiskunnan ilmaiseksi tarjoama koulutus tulisi kuitattua valtiolle. Tämähän on toki reilua, koska muistit mainita, että lääkäreiden koulutus maksaa yhteiskunnalle kolminkertaisesti kauppatietelijän ja kaksinkertaisesti diplomi-insinöörin koulutukseen nähden. Ja siis kuvitella, "opiskelijoiden yhteiskunnalta saadut tuet ovat kuitenkin samat"! Niin, ja onhan meillä valtion kouluttamat upseerit, jotka on pakkosiirretty töiden perässä jo kautta aikojen!

Hyvä Raimo, meillä lääkiksessä ei valtio tarjoa sen enempää ruokaa, asuntoa kuin päivärahaakaan, toisin kuin näillä upseeritovereilla. Mitä koulutuksen kalleuteen tulee, ensinnäkin toivoisin lähteitä väitteillesi, toiseksi pyytäisin muistuttamaan, että esimerkiksi tanssijoiden tai näyttelijöiden koulutus tulee lääkärin koulutusta kalliimmaksi kuin myös tiettyjen marginaalisten humanististen alojen koulutus, joista yleensä valmistuu työttömäksi (Suomessa on yksi työpaikka mm. estetiikan professorille..). Edelleen, jos lohduttaa, lääketieteen opetuksen kustannusten kasvu ei ole kasvanut missään suhteessa lisättyihin opiskelijamääriin ja suuri osa (itseni mukaanlukien) ei nosta näitä yhteiskunnan tarjoamia tukia kuin ensimmäiset kolme - kolme ja puoli vuotta opiskeluistaan, sillä KELA pitää kyllä huolen siitä, ettei tukikuukausiin ole varaa, jos työskentelee opiskelujen ohella (koskee toki myös muita aloja). Itse olen maksanut nostamani opintotuet valtiolle verotulojen muodossa jo ajat sitten. Näin ollen lääkärit maksavat kyllä työuransa aikana koulutuksensa moninkertaisesti valtiolle jo nykysysteemilläkin, sekä suoraan verotuloina että myös muiden veronmaksajien työkyvyn ylläpitämisenä ja palauttamisena (joo, se on duunin tarkoituskin, I know). Jos tämä nerokas ratkaisusi toisi pitkäaikaisia lääkäreitä syrjäseudulle, se olisi kyllä keksitty jo. Sen sijaan pakkosiirtäminen palauttaisi meidät Neuvostoliiton aikaan, erottaisi perheitä (ei se akateeminen puoliso varmaan töistään kasvukeskuksessa luovu), saisi nuoret lääkärit syrjäytymään ja itsemurhariski kasvaisi entisestään (vastavalmistuneet lääkärit ovat burnoutin partaalla jo muutenkin, koska tk-työ on nykyisellään niin kamalaa).

Mitäs vielä. Lapsivedet eivät menneet näköjään vitutuksesta huolimatta, siitä olen pahoillani. Olisi tämä innovatiivinen ehdotuksesi johtanut sentään johonkin konkreettiseen hyvään. Jos nyt, Raimo, luet tätä, vastaatko vaikka kommenttiboksiin, mitä sinä puolestasi olisit valmis uhraamaan omastasi eläkepommin purkamiseksi? Oletan, että minä ja ahneet opiskelijatoverini olemme sinunkin eläkettäsi maksamassa. Koska jos et mistään aio luopua, niin ovathan syysi "ymmärrettäviä, mutta itsekkäitä".

Nyt tulee jalkahoito tarpeeseen. Ei muuta.